Maasta maaksi

Valitsimme itse paikan, josta sukumme saa jatkossa viimeisen lepopaikkansa. Se on kaunis, valoisa ja rauhallinen sijainti, johon aurinko paistaa esteettömästi koko päivän. Se oli tärkeää meille.

Tänään laskimme uurnan. Tuntuu uskomattomalta, että siinäkö se ihminen sitten on…? Vaikka päivä oli helpompi kuin hautajaiset, on tämäkin vaan ollut raskaan tuntuinen päivä. Ja pitkä. Taas on tullut mietittyä syviä syntyjä ja mieli on ollut alamaissa ihan toisella lailla. Nyt on kuitenkin kaikki nämä ”viralliset” asiat ohitse, tavallaan ne raskaimmat, jotka jo tilanteina luovat surullisen ilmapiirin. Elämä asettuu pikkuhiljaa niihin uomiin, joista lähdemme jatkamaan eteenpäin kaiken jälkeen.

Tähän on kyllä vaikea sopeutua. Meistä yksi on nyt poissa. Perheen pää. Kyllä tätä vaan on niin vaikeaa saada tajuntaan, enkä ole ihan varma, onko se oikeasti jo uponnut sinne kunnolla…

Ehkä paras lääke tähän on yrittää päästä takaisin tavalliseen arkeen kiinni, takaisin töihin kesäloman jälkeen ja koulun penkille, takaisin salille jumppiin hikoilemaan – herätys, töihin, kaupan kautta kotiin ja harrastusten pariin, illaksi töllön ääreen lempparisarjaa katsomaan? Rutiinia.

Vika lomaviikko on lopuillaan, ehkä aiemmin keväällä tekemälläni päätöksellä ottaa täksi kesäksi tavallista pidempi kesäloma, oli oma tarkoituksensa? On ollut vapaata aikaa tähän kaikkeen. Surutyöhönkin ihan eri tavalla, kuin jos töissä olisi ollut tai tarvinnut ottaa sieltä sairaslomaa. Tähän kesään onkin mahtunut niin valtava määrä isoja, loppuelämääni koskeavia asioita, ettei sitä pieni ihminen ymmärräkään…

Aion ottaa ihan rauhassa kaiken kanssa. Ihan hissukseen käynnistellä kaikkea normaalia toimintaa omien voimien ja energiatasojen mukaan. Tehdä sitä mitä haluaa ja jättää tekemättä sellaista, mikä tuntuu jollain tavalla huonolta. Nyt täytyy antaa aikaa itselle ja toipumiselle tästä kaikesta.

Mistään ylimääräisestä ei kannata ottaa stressiä. Mitään ylimääräistä ei kannata murehtia.

Pitää elää ja olla tässä ja nyt.