Ihmeellinen se todella on. Ensiksi on synkkää ja harmaata, vesi kiiltää mustalla asfaltilla ja tuuli vihmoo kylmän kosteuden syliin sateenvarjosta huolimatta. Sitten on talvi suoraan kuin sadusta, puiden oksien notkuessa paksusta valkoisesta peitteestä ja auringon ulottaessa säteensä tänne pohjolaan värjäten puiden latvat keltaisella. Ja juuri kun olet riemuinnut lumen tuomaa valoisuutta ja ihmismielen piristynyttä olemusta, tulee luihin ja ytimiin pureutuva myrskytuuli ja sade taas vieden valon ja ilon. Miten tylsää, miten kertakaikkisen masentavaa!
Sain onneksi erään lauantain kauniit maisemat ja auringon vangittua kuviin. Kyllähän sitä ennemmin näitä katselisi…
Lähdin lähimetsään tarpomaan kamera kainalossa. Tuntuipa oudolta mennä yksin metsään. En ole käynyt metsälenkeillä sen jälkeen kun koiria ei perheessämme ole enää ollut. Miten kova ikävä niitä karvaturreja taas tuolla tuli yksinään hangessa seisoessa. Jotenkin ikävä on tuntunut taas todella kovalta lähiaikoina. Lähestyvä joulu saa mielen herkistymään miettiessä kaikkia rakkaita. Niitä erityisesti, keitä ei enää olemassa ole muualla kuin mielissä ja sydämissä…
Toivotaan näiden kaltaisten maisemien palaavaan tosi pian! Nyt on pientä yritystä taas ilmassa, mutta vedeksi kai sekin pian muuttuu. Olisi ihanaa saada talvi takaisin ja ilmeisesti nyt elää toivo valkoisesta joulusta, jos säätiedotuksiin on uskomista.
Mukavaa päivää!