Perjantai valkeni pienen jännityksen kourissa.

Jo kolme viikkoa deadlinesta myöhässä ollut monen kuukauden työprojekti tulisi vihdoin päätökseen. Odottamattomat tekniset haasteet yllättivät loppumatkasta niin meidät kuin yhteistyökumppanin. Pieni turhautuminen sekä mielessä jo kytenyt turnausväsymys koko syksyn kestäneestä samojen asioiden kelaamisesta alkoi melkein tuntumaan jo liian hankalalta. Voittekin uskoa, että kun perjantaina vihdoin kaikki oli ohitse, takki oli melkoisen tyhjä.

Olo oli innostunut ja helpottunut, tuntui kuin jokin paino olisi nostettu hartioilta. Olin ylpeä, sillä suuri osa visuaalisesta ilmeestä on omaa käsialaani, joskaan en unohda taitavia ja tarkkoja kollegoitani ja yhteistyökumppaneita, jotka omalta osaltaan toivat pakettiin niin paljon lisää sellaistakin, johon oma tieto-taito ei riitä.

Pientä lisämomenttia valmiiksi hermoja raastavaan perjantai-päivään toi se, että olin menossa konsultaatiokäynnille plastiikkakirurgille tarkastamaan omituista ihonalaista pattia otsassani, kun yhtäkkiä lounastunnilla lekuriin hilpaistuani huomaankin makaavani toimenpidehuoneessa sairaanhoitajan ja kirurgin asetellessa leikkausliinaa kasvoilleni. Voin muuten kertoa, että tällä kipukynnyksellä ei koskaan tulla ottamaan botoxia otsaan – niin hitokseen sattui kolme puudutuspiikkiä! Sitten jo upposikin skalpelli ihoon…

Palasin puolen tunnin kuluttua toimistolle huonovointisena, päänsärkyisenä, otsa muodottomaksi turvonneena ja tikattuna painesiteen painaessa silmäluomea silmän päälle ja puolen päänahan ollessa täysin puutunut. Normioloissa olisin painunut äkkiä kotiin lepäämään ja katseilta piiloon, näytin aika karmealta, voin kertoa sen, mutta iltapäivän deadline oli nähtävä/koettava livenä.

Kun homma oli paketissa, lähdin kerrankin ajoissa töistä ja kurvasin kukkakaupan kautta. Olin ansainnut kukkia. Valitsin eucalyptyksen oksia, lemppareitani neilikoita, tähdykettä ja suuria vihreitä peikonlehtiä. Kotona kaadoin itselleni ison lasin valkoviiniä ja heitin ekaa kertaa pitkään aikaan jalat rentoina pöydälle. Uni kutsui sänkyyn jo kymmeneltä. Silmät eivät enää pysyneet auki. Sama meno jatkui lauantaina.

Tänään olen vähän siivoillut, leiponut ja henkisesti valmistautunut tulevaan viikkoon. Edessä on vielä jälkipyykki; raportointia, viimeisiä hienosäätöjä ja loppupalaveria. On oltava tehokas, sillä viikko on taas puolikas. Torstaina ja perjantaina kutsuu koulunpenkki.

Tuntuu ihan uskomattoman hienolta juuri nyt! Ihan hetken verran jäin miettimään tuntuuko ”tavallinen” työ nyt enää miltään tämän puristuksen jälkeen. Edessä on kuitenkin taas uusi pariviikkoinen projekti, joten ei tässä ihan laakereille jäädä lepäilemään. Alkuvuosi on töiden puolesta käynnistynyt siis täydellä höyryllä, mutta onneksi olen onnistunut rauhoittamaan vapaa-aikaa juuri niille asioille joita oikeasti haluan tehdä juuri nyt. Illat töiden jälkeen on täyttynyt lähinnä joogasta. Rauhoittavaa vastapainoa kiireisille ja pitkille työpäiville ja hyvää kuntoutusta marraskuussa oireilemaan ryhtyneelle selälleni.

Tänään paistan vielä lihapullat, kaivan varastosta skrinnarit ja lähdetään raikkaaseen talvi-ilmaan vielä luistelemaan miehen kanssa. Toivottavasti teilläkin on ollut rentouttava viikonloppu!