Me vietimme juuri ennen vappua aika suurta merkkipäivää. Rakas koiraherramme täytti kunnioitettavat 15 vuotta!

Meidän herra on tiettävästi Suomen vanhin Norfolk. Kasvattajamme laittoi rotuyhdistykseen kyselyn, mutta sieltäkään ei vanhempaa elossa olevaa löytynyt. Vanhin vuosien takaa löytynyt tieto on, että joku suomalainen Norfolk on elänyt 15,5-vuotiaaksi. Jos meidän herra porskuttaa samalla tahdilla, en näe mitään syytä, etteikö papparainen rikkoisi vielä tuotakin ennätystä! 🙂

Ikääkin tärkeämpää on toki, että koira voi hyvin. Pitkäaikaiset lukijat tietävätkin, että vuosi sitten keväällä elimme aika rankkoja aikoja ja tuolloin oli aika epäselvää näkisikö koira edes 14-vuotis synttäreitään. Niin vain herra selvisi lonkan sijoiltaan menolta, aivoverenkierronhäiriöstä ja pitkittyneestä, yli 7 viikkoa kestäneestä rajusta ja kuumeisesta kennelyskästä. Tämän lisäksi viime kesänä koiralla todettiin krooninen haimatulehdus. Sitä hoidetaan elinikäisellä antibiootilla sekä täysin rasvattomalla ruokavaliolla. Labroja ei koirasta enää oteta, lipaasiarvot huitelevat aina ylärajoilla ja ylikin, mutta niillä ei ole väliä. Tärkein mittari on koira itse. Niin kauan, kun elämä sen mielestä on kivaa, voidaan porskuttaa menemään ihan huoletta.

Ja miksei elämä olisi kivaa?? Herra nukkuu pitkiä päikkäreitä, vinguttaa leluja, juoksee pallon perässä joka päivä, kun on ensin vongannut jonkun meistä taas vaihteeksi leikkimään, syö hyvällä ruokahalulla, istuskelee mielellään terassilla katsomassa maailmanmenoa ja sylittelee hellyydenpuuskassa suukkojen ja rapsutusten toivossa. Ulkona lenkitkin ovat alkaneet taas kevään myötä pitenemään ja heltyy se askel juoksuunkin vielä välillä!

Me menemme päivän kerrallaan tämän ihanan lempeän koiraherran kanssa. Joskus on laiskempia ja vaisumpia päiviä, joskus se piinaa vinkuleluillaan ja leikkiin kutsuvilla haukahduksillaan ärsytykseen saakka. Kuulo on likipitäen mennyt, se reagoi välittömästi ainoastaan korkeaan vihellykseen tai sormien napsutteluun, mutta silloinkaan ei osaa ehkä heti tarkentaa mistä ääni kuului. Tehosekoitin on alkanut pelottamaan ja kova astioiden kolistelu (koneen täyttö/tyhjennys) tuntuu selvästi epämiellyttävältä korviin. Kumma kyllä, että jääkaapin oven aukaisun se kuulee heti!

Näkökin on jo heikentynyt, joskus pitää heiluttaa isosti käsiä ilmassa, että koira havaitsee sinut muutaman metrin päästä ja ulkona maastonvaihtelut saa kompuroimaan. Hämäränäkö on jo aika heikkoa ja usein väsyneenä ja pimeässä emme enää koiran anna kulkea portaita kotona, silloin toimii kyytipalvelu sylissä. Sen sijaan nenä toimii edelleen! Hajuaistin avulla koira havaitsee muut koirat ja ihmiset. Ja ruoan! 🙂

Ylläolevat kuvat ovat otettu juuri trimmauksen jälkeen. Kaikki rodun tuntevat hämmästelevät vanhan koiran upeaa, karkeaa ja punaista turkkia. Koira on trimmattu nyppien aina ja veistä tai saksia on käytetty vain naamakarvoissa, kulmissa ja takamuksessa. Sen takia koiralla ei harmaita olekaan ja ne mitä on, ovat juurikin tulleet saksien käytöstä kulmakarvoihin. Ei ikinä uskoisi ulkonäönkään perusteella koiraa näin iäkkääksi. Alla oleva kuva taas hyvä esimerkki pitkästä turkista juuri ennen trimmausta.

Koiraherrakin odottaa jo innoissaan lämpimiä säitä. Se rakastaa kölliä terassilla ja istua aidanraossa katselemassa hiljaiselle kotipihallemme siinä toivossa, että edes jonkun naapurin jalat näkyisivät pihakadulla. Tänä kesänä se saa viettää aikaansa paljon enemmän mökillä – se kertakaikkisesti rakastaa olla ulkona! Mikään ei ole ihanampaa, kuin seurata rakkaita ihmisiä pihatöissä ja makoilla auringossa pehmeällä pedillä. Siinä on hyvä ummistaa silmät makeille päikkäreille…

Ihanaa keskiviikkoa kaikille!