It’s alive!!

It’s a live!!

Heitin hanskat tiskiin kolmannen oliivipuuni kanssa keväällä. Se vain alkoi yhtäkkiä kuolemaan, vaikka oli juuri selvinnyt monen kuukauden pimeästä syksystä ja talvesta. Työnsin puun pihalle heti kun yöpakkasia ei enää tullut ja jätin puun vähän kuin oman onnensa nojaan, sillä olin varma, ettei se enää siitä tokenisi. Kastelin puuta satunnaisesti kun muistin, siirsin suoraan auringonpaisteeseen jossain kohtaa ja kas kummaa – katsoessani sitä kuukauden kesäloman jälkeen kotiin palatessani, oli puu taas yhtä vehreä ja vihreä kuin talvella! Mikä riemunpäivä! Siellä se on pihalla ollut luonnonvoimien armolla rankkasateista tuuleen ja paahteeseen, niinkuin ne toki ihan oikeasti maassa kasvaessaankin on, joten ehkä se elvytti puun.

Vähänhän nuo oksat hapsottaa sinne tänne ja muodoltaan puu on kaukana täydellisestä pyöreästä, johon oliivipuut usein leikataan. Nyt puun täytyy kuitenkin antaa rehottaa ja leikkaan sitä sitten ensi keväällä maalis-huhtikuussa, kuten suositus kuuluu. Täytyy yrittää talvettaa puu taas samoin tavoin kuin viime vuonna, eli siirtää se eteis-keittiö-akselille talven ajaksi, jossa se ei saa vetoa, eikä ole lähellä patteria, mutta saa kaiken luonnonvalon, mitä luonnolla on tuohon vuodenaikaan tarjota.

Jos kelit vain sallivat, voi puuta pitää toivottavasti vielä ainakin kuukauden verran ulkona, ennen kuin se pitää siirtää sisätiloihin kylmältä suojaan.

Ikävä

On ollut vaikeaa palata loman jälkeen kotiin. Kaikki muistot kuukausi sitten poisnukkuneesta koiraherrasta on niin vahvasti läsnä kotona. Mökillä oli helpompi olla ja siellähän me oltiin koko kuukauden kesäloman ajan muutamaa kotona vietettyä yötä (lähinnä pyykinpesun merkeissä) lukuun ottamatta. Olo oli koko ajan outo mökillä tapahtuneen jälkeen. Ei sitä oikein tajunnut. Ja heti kun tuli puhe kodista tai kotona käymisestä, ajattelin heti, että kohta näen ihanan karvakorvan taas. Oli sellainen tunne, kuin olisimme jättäneet sen kotiin tyttären kanssa sillä välin kun me lomailemme mökillä. Että koira odottaa siellä. Tämä ajatus tuli mieleen lukemattomia kertoja. Ei voinut käsittää, ettei se ollutkaan siellä. Tai enää missään.

Tällä viikolla ollaan konkreettisesti herätty aamuihin, jolloin arjen rytmi on ollut erilainen kuin kertaakaan aiemmin 15 vuoteen – ei ole tarvinnut lähteä aamulenkille ennen töihin menoa. Ei ole tarvinnut muistaa antaa aamulääkettä tai täydentää muonakippoa ja raikasta vettä saataville. Kun olen lähdössä ovesta, en huikkaakkaan enää ennen eteiseen jääneelle koiralle, että mamma lähtee töihin. Olin tekemässä sen, vanhasta tottumuksesta tietty, ja tuntui niin raastavalta tajuta, ettei kukaan enää jää odottamaan, eikä kukaan ole enää vastassa kun palaamme. On niin outoa tulla kotiin, kun oven raosta ei tunkeakaan väkisin syliin saakka iloinen, häntäänsä heiluttava ystävä. Tai kun se ei tuhise omassa pedissään sänkymme vierellä kun itse odottaa unta. Kukaan ei katsele anelevasti voileipääsi tai vaadi palloleikkeihin. Elämässä on niin suuri aukko. Menee todella kauan aikaa, ennen kuin tähän sopeutuu.

Uutta koiraa emme ole harkinneet. Aika ei ole kypsä siihen. Todennäköisimmin sellaisen hankimme joskus – olemme molemmat koiraperheistä ja tottuneet siihen, että koirat kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Haluamme kuitenkin nyt 15 vuoden jälkeen kokeilla mitä elämä on ilman nelijalkaisia kavereita. Sillä vaikka kuinka ihania lemmikit ovatkin, on niissä tietysti vastuuta ja hoitamista. Me matkustamme paljon ja koirille/koiralle piti aina järjestää hoitopaikka. Monesti ajoimme 1000km yhteensä viedäksemme ja hakeaksemme koiria hoidosta. Työpäivien jälkeen jonkun oli aina pakko mennä ekana kotiin viemään karvakuono ulos ja sitten vasta lähteä muille menoille. Tietynlainen vapaus on nyt tullut takaisin, vaikka vaihtaisin tuon vapauden tai minkä tahansa saadakseni koiraherran takaisin.

Kaiken surun ja ikävän alla on olo tietyllä tapaa kevyempi. Koiraherra oli iäkäs ja kärsi jo vanhuuden oireista. Viimeinen vuosi oli täynnä älytöntä huolta ja murhetta. Viimeinen kuukausi sellainen, että rintalastaa puristi koko ajan, sillä koirasta oli niin suuri huoli ja stressi. Mies totesi, ettei ollut nukkunut pariin viimeiseen viikkoon lainkaan, sillä hän vain vahti koko ajan koiran vointia. Nyt kun tuo kurkkua kuristava huoli on poissa, on olo helpompi sillä tavoin. Suru on tuore ja ikävä kova, joka näissä arkipäivän tilanteissa tulee vielä voimakkaammin esiin kuin mökillä lomaillessa, jonne koiran muistot eivät niin vahvasti liity. Menee pitkään, että tähän kaikkeen tottuu.

Minä sytyttelen  jo harva se päivä liian nopeasti pimenevien iltojen iloiksi kynttilöitä. Tämän kynttilän omistin rakkaalle koiraherralle. <3

Mutta mitä tapahtui keittiössä??

Keittiössä on tyhjää. Jäljellä on vain tuoleja vailla pöytää.

Sattuipa nimittäin hassu juttu – seuraan erilaisia sisustusryhmiä Facebookissa ja siellä silmiini osui ilmoitus eräältä nuorelta naiselta, joka etsi mukaan liittämänsä kuvan mukaista korkeakiiltovalkoista ruokapöytää. Skrollasin jo ohitse ilmoituksesta kun hoksasin, että hetkinen – tuohan on kuva minun pöydästäni! Minun keittiöstäni! Minun kotoani! Kuva oli laitettu ilmoitukseen ilman lähdettä, jota ylläpitäjä ansiokkaasi penäsi. Linkki lisättiin ilmoitukseen, vaan sepä ei vienytkään minun blogiini, josta kuva alun perin oli. Sepä veikin jollekin ulkomaiselle saitille, joka oli törkeästi varastanut kuvani ilman lupaani! (Facebook-ilmoituksen laittajahan ei tästä toki voinut tietää, joten ei ole hänen vikansa.)

Tässä siis oiva muistutus ihan kaikille; MITÄÄN kuvaa EI saa ottaa noin vain netistä ilman, että asianmukainen lähde ilmoitetaan sen mukana, vielä parempi, jos kuvan omistajalta sen käyttöön on kysytty lupa. Jokainen kuva on jonkun omistama. Niitä ei voi omia käyttöönsä ”koska sen sai netistä google kuvahaulla” (jota muuten käytetään lähteenä edelleen tänä päivänä!) ja ne ei ole vapaata riistaa kenen tahansa käytettäväksi, vain koska ne ovat netissä. Jokaista kuvaa koskee tekijänoikeus. Myös sitä minun blogissani jakamaa keittiönpöytä -kuvaa, jonka joku ulkkarisivu meni ja pölli luvatta.

No, jätetään tuo selvästi tunteita nostattava aihe sikseen ja palataan alkuperäiseen…!

Nuori nainen siis etsi kuvan kaltaista pöytää, eikä ollut mistään huonekalukaupasta sellaista löytänyt. Koska minä olin taas 1,5 vuotta miettinyt uuden pöydän hankintaa, laitoin kyselijälle viestiä, että jos kiinnostusta on, saattaisi pöytä olla myynnissä. Vajaan viikon päästä hän tuli ja osti pöydän ilman, että meillä oli uutta edes mietitty! Onneksi asuttiin loman ajan mökillä, niin ei tarvinnut elää ilman ruokapöytää.

Alkoikin vimmattu etsintä – minkälainen uusi pöytä voisi olla? Käytetty vai uutena ostettu? Designia vai tusinatuotantoa? Paljonko budjetissa on liikkumavaraa? Pienemmän pöydän halusin, kuitenkin sellaisen, jonka ympärille mahtuisi 6 henkeä. Olisiko se jatkettava? Suorakaiteen muotoista en enää halunnut. Soikio ei tuntunut omalta. Voihan Pinterest, useat sisustusblogit ja täsmähyökkäykset erilaisten kalustevalmistajien sivuille myyntipalstoista puhumattakaan! Viikon kestäneen etsinnän ja erilaisten keittiökuvien katselemisen jälkeen ajatus uudesta pöydästä vihdoin kirkastui ja pitkistä koeistumisista ja -kattauksista rämpien löysimme voittajan!

En malta odottaa, että pääsen näyttämään teillekin sen!