Ikävä

On ollut vaikeaa palata loman jälkeen kotiin. Kaikki muistot kuukausi sitten poisnukkuneesta koiraherrasta on niin vahvasti läsnä kotona. Mökillä oli helpompi olla ja siellähän me oltiin koko kuukauden kesäloman ajan muutamaa kotona vietettyä yötä (lähinnä pyykinpesun merkeissä) lukuun ottamatta. Olo oli koko ajan outo mökillä tapahtuneen jälkeen. Ei sitä oikein tajunnut. Ja heti kun tuli puhe kodista tai kotona käymisestä, ajattelin heti, että kohta näen ihanan karvakorvan taas. Oli sellainen tunne, kuin olisimme jättäneet sen kotiin tyttären kanssa sillä välin kun me lomailemme mökillä. Että koira odottaa siellä. Tämä ajatus tuli mieleen lukemattomia kertoja. Ei voinut käsittää, ettei se ollutkaan siellä. Tai enää missään.

Tällä viikolla ollaan konkreettisesti herätty aamuihin, jolloin arjen rytmi on ollut erilainen kuin kertaakaan aiemmin 15 vuoteen – ei ole tarvinnut lähteä aamulenkille ennen töihin menoa. Ei ole tarvinnut muistaa antaa aamulääkettä tai täydentää muonakippoa ja raikasta vettä saataville. Kun olen lähdössä ovesta, en huikkaakkaan enää ennen eteiseen jääneelle koiralle, että mamma lähtee töihin. Olin tekemässä sen, vanhasta tottumuksesta tietty, ja tuntui niin raastavalta tajuta, ettei kukaan enää jää odottamaan, eikä kukaan ole enää vastassa kun palaamme. On niin outoa tulla kotiin, kun oven raosta ei tunkeakaan väkisin syliin saakka iloinen, häntäänsä heiluttava ystävä. Tai kun se ei tuhise omassa pedissään sänkymme vierellä kun itse odottaa unta. Kukaan ei katsele anelevasti voileipääsi tai vaadi palloleikkeihin. Elämässä on niin suuri aukko. Menee todella kauan aikaa, ennen kuin tähän sopeutuu.

Uutta koiraa emme ole harkinneet. Aika ei ole kypsä siihen. Todennäköisimmin sellaisen hankimme joskus – olemme molemmat koiraperheistä ja tottuneet siihen, että koirat kuuluvat jokapäiväiseen elämään. Haluamme kuitenkin nyt 15 vuoden jälkeen kokeilla mitä elämä on ilman nelijalkaisia kavereita. Sillä vaikka kuinka ihania lemmikit ovatkin, on niissä tietysti vastuuta ja hoitamista. Me matkustamme paljon ja koirille/koiralle piti aina järjestää hoitopaikka. Monesti ajoimme 1000km yhteensä viedäksemme ja hakeaksemme koiria hoidosta. Työpäivien jälkeen jonkun oli aina pakko mennä ekana kotiin viemään karvakuono ulos ja sitten vasta lähteä muille menoille. Tietynlainen vapaus on nyt tullut takaisin, vaikka vaihtaisin tuon vapauden tai minkä tahansa saadakseni koiraherran takaisin.

Kaiken surun ja ikävän alla on olo tietyllä tapaa kevyempi. Koiraherra oli iäkäs ja kärsi jo vanhuuden oireista. Viimeinen vuosi oli täynnä älytöntä huolta ja murhetta. Viimeinen kuukausi sellainen, että rintalastaa puristi koko ajan, sillä koirasta oli niin suuri huoli ja stressi. Mies totesi, ettei ollut nukkunut pariin viimeiseen viikkoon lainkaan, sillä hän vain vahti koko ajan koiran vointia. Nyt kun tuo kurkkua kuristava huoli on poissa, on olo helpompi sillä tavoin. Suru on tuore ja ikävä kova, joka näissä arkipäivän tilanteissa tulee vielä voimakkaammin esiin kuin mökillä lomaillessa, jonne koiran muistot eivät niin vahvasti liity. Menee pitkään, että tähän kaikkeen tottuu.

Minä sytyttelen  jo harva se päivä liian nopeasti pimenevien iltojen iloiksi kynttilöitä. Tämän kynttilän omistin rakkaalle koiraherralle. <3