Tänään on erityinen päivä. Lapseni, ainokaiseni, täyttää tänään 20 vuotta. Ihan uskomatonta! Toissailtana sitä miehen kanssa juuri yhdessä pohdittiin – miten voi olla, että meillä on jo kakskymppinen tytär?! Kun tuntuu, ettei itsekään ole (ainakaan henkisesti) yhtään sen vanhempi!
On kai sanomattakin selvää, että kun oma ikä alkaa vielä (hetken) 3:lla, olemme ystäväpiiristämme ensimmäisiä, jotka aikoinaan perhettä perustivat. Tai no, siinä iässä meidän ystävät eivät vielä olleet edes parisuhteessa, saati tänä päivänä parisuhteessa sen aikaisen heilansa kanssa. Olemmekin mieheni kanssa ystäväpiirimme ainoat, jotka ovat alle parikymppisestä asti yhdessä olleet. Uskotte varmaan, että se herättää tänä päivänä ihmetystä ja kunnioitustakin, aika harva meidän iässä perheen perustaneet ovat ylipäätään enää yhdessä. Usein uusia tuttavuuksia tavatessa kohdallani ihmetellään ensin, että miten minulla voi olla niin vanha lapsi ja sitten toiseksi ihmetellään sitä, että olen lapsen isän kanssa vieläkin yhdessä! Hassua sinäänsä, mutta näin usein käy.
Emme ole voineet välttyä myöskään ihmettelyiltä siitä, että teemme perheenä kolmistaan edelleen tosi paljon asioita yhdessä; vietämme koti-iltoja samalla sohvalla istuen, vietämme juhlia ystävien kanssa, jossa tytär on usein mukana, matkustamme liki aina kolmistaan ulkomaita myöten ja vietämme muutenkin aikaa yhdessä kolmisin. Joidenkin mielestä tuntuu välillä oudolta, että parikymppinen likka viitsii hengata vanhempiensa kanssa. Kenties heiltä jää usein ajattelematta kokonaisuus; perustimme perheen todella nuorina, olin itse nuorempi tullessani äidiksi kuin tyttäreni on nyt. Ikäeromme lapseen on hiukan toista luokkaa kuin 4-kymppisenä ekan muksun pyöräyttäneenä. Olemme kasvaneet kaikki kolme yhdessä – me teineistä aikuisiksi ja tytär vauvasta jo parikymppiseksi nuoreksi naiseksi.
Olemme aina olleet tiivis kolmikko ja olen ihan varma, että se johtuu juurikin tästä yhdessä kasvamisesta. Meistä oli luonnollista ottaa lapsi aina osaksi omia menojamme, kavereiden kanssa vietettyjä illanistujaisia tai mökkireissuja. Ehkä toimimme silloin myös vähän ”pakosta” tehdä niin – jos halusimme nähdä kavereita ja viettää aikaa heidän kanssaan, oli meidän mentävä lapsen kanssa mukaan. Toisaalta kaverit taas viettivät meidän kotonamme paljon aikaa, olimme likipitäen ainoita, jotka asuivat tuolloin jo omillaan pois vanhempien nurkista. Meillä luuhasikin aina paljon kavereita! Ehkä siksi heistä on vielä tänäkin päivänä luontevaa tulla viettämään iltaa juuri meidän kotiimme.
Onkin ihan mahtavaa, että myös ystävämme tuntevat tyttäremme hyvin ja pitävät häntä vähän kuin ”kaikkien yhteisenä lapsena”. Aika moni on hoitanut häntä, lämmittänyt tuttipullon tai vaihtanut vaipan minun vielä jäätyä aamulla nukkumaan mökkireissullamme. Lukuisia kertoja olemme leikkineet ”Peiliä” tai ”Väriä”, miehetkin saunakaljojensa jälkeen yhteisillä reissuilla. Uskon, että myös tyttären mielestä nämä meidän läheiset välit ystäviimme ja yhdessä heidän kanssa viettämä lapsuus on rikkaus jo itsessään. Lapsellamme on aina ollut paljon tuttuja ja turvallisia ja läheisiä aikuisia elämässään.
Meillä vanhempina on aina ollut tyttäreen hyvät ja läheiset välit. Pystymme keskustelemaan avoimesti asioista, niin kipeistä kuin hyvistä. Joskus mietin miten onnekkaita olemmekaan saatuamme juuri hänet tyttäreksemme. Hän on aina ollut ns. helppo ja vähään tyytyväinen lapsi. Ei paljoa kitissyt vauvanakaan, eikä valvottanut öitä. Emme joutuneet sairastelemaan paljoa ja rauhallisen ja harkitsevaisen luonteensa vuoksi tytär ei onneksi ikinä loukannutkaan itseään missään. Vauva- ja lapsiajan helppoutta enemmän arvostan tyttäressä kuitenkin hänen upeaa persoonaansa ja luonteenpiirteitään. Hän on aina uskaltanut kulkea omia polkujaan ja olla rohkeasti eri mieltä jos siltä on tuntunut, vaikka massa olisi ohjannut muuhun. Hän on empaattinen ja muut huomioon ottava ja omaa luontaisen tilannetajun – jotain, mitä puuttuu monelta aikuiselta. Ja vaikka tytär on kovapäinen ja määrätietoinen ja tasan tarkkaan tekee juuri sen mitä on päättänyt (minä jos kuka sen tunnistan, koska on täysin tullut äitiinsä siinä), häneltä löytyy kuitenkin sopivasti myös elämässä ja ihmissuhteissa tarvittavaa herkkyyttä.
Olen ylpeä, että olemme nuoresta iästämme huolimatta pystyneet ja halunneet alusta asti tarjota tyttärelle turvallisen kasvuympäristön ja ehjän perheen ja pitäneet oman parisuhteemme läjässä siinä samalla. Nuo asiat kun eivät ole itsestäänselvyyksiä ja vaatii paljon töitä. Ei tässä mitään sokerikuorrutetta ole tarkoitus elämämme ylle heittää, meillä on myös ollut vaikeutemme ja kasvukipumme, mutta ne kuuluvat elämään ja niistä päästään yli, jos on tahtoa ja halua. Meillä sitä on ollut.
Perinteisesti suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu omakehu. Eihän me osata ottaa kehua vastaan edes toiselta. Siitä huolimatta kehaisen nyt kuitenkin tytärtäni, miestäni, itseäni ja koko meidän pientä kolmen hengen perhettämme. Hyvin me ollaan vedetty! Hyvin me ollaan selvitty! Hyvä me! Hyvä meidän perhe!
Tänään spottivalo on ollut käännettynä kuitenkin kaikkein kalleimman aarteeni puoleen. On hänen päivänsä. Siispä onnea rakas tyttäreni. Olet kaunis. Niin sisältä kuin ulkoa ja me isäsi kanssa rakastamme sinua valtavasti. Sniif. <3