2-kymppisen äiti – mietteitä perheestä

Tänään on erityinen päivä. Lapseni, ainokaiseni, täyttää tänään 20 vuotta. Ihan uskomatonta! Toissailtana sitä miehen kanssa juuri yhdessä pohdittiin – miten voi olla, että meillä on jo kakskymppinen tytär?! Kun tuntuu, ettei itsekään ole (ainakaan henkisesti) yhtään sen vanhempi!

On kai sanomattakin selvää, että kun oma ikä alkaa vielä (hetken) 3:lla, olemme ystäväpiiristämme ensimmäisiä, jotka aikoinaan perhettä perustivat. Tai no, siinä iässä meidän ystävät eivät vielä olleet edes parisuhteessa, saati tänä päivänä parisuhteessa sen aikaisen heilansa kanssa. Olemmekin mieheni kanssa ystäväpiirimme ainoat, jotka ovat alle parikymppisestä asti yhdessä olleet. Uskotte varmaan, että se herättää tänä päivänä ihmetystä ja kunnioitustakin, aika harva meidän iässä perheen perustaneet ovat ylipäätään enää yhdessä. Usein uusia tuttavuuksia tavatessa kohdallani ihmetellään ensin, että miten minulla voi olla niin vanha lapsi ja sitten toiseksi ihmetellään sitä, että olen lapsen isän kanssa vieläkin yhdessä! Hassua sinäänsä, mutta näin usein käy.

Emme ole voineet välttyä myöskään ihmettelyiltä siitä, että teemme perheenä kolmistaan edelleen tosi paljon asioita yhdessä; vietämme koti-iltoja samalla sohvalla istuen, vietämme juhlia ystävien kanssa, jossa tytär on usein mukana, matkustamme liki aina kolmistaan ulkomaita myöten ja vietämme muutenkin aikaa yhdessä kolmisin. Joidenkin mielestä tuntuu välillä oudolta, että parikymppinen likka viitsii hengata vanhempiensa kanssa. Kenties heiltä jää usein ajattelematta kokonaisuus; perustimme perheen todella nuorina, olin itse nuorempi tullessani äidiksi kuin tyttäreni on nyt. Ikäeromme lapseen on hiukan toista luokkaa kuin 4-kymppisenä ekan muksun pyöräyttäneenä. Olemme kasvaneet kaikki kolme yhdessä – me teineistä aikuisiksi ja tytär vauvasta jo parikymppiseksi nuoreksi naiseksi.

Olemme aina olleet tiivis kolmikko ja olen ihan varma, että se johtuu juurikin tästä yhdessä kasvamisesta. Meistä oli luonnollista ottaa lapsi aina osaksi omia menojamme, kavereiden kanssa vietettyjä illanistujaisia tai mökkireissuja. Ehkä toimimme silloin myös vähän ”pakosta” tehdä niin – jos halusimme nähdä kavereita ja viettää aikaa heidän kanssaan, oli meidän mentävä lapsen kanssa mukaan. Toisaalta kaverit taas viettivät meidän kotonamme paljon aikaa, olimme likipitäen ainoita, jotka asuivat tuolloin jo omillaan pois vanhempien nurkista. Meillä luuhasikin aina paljon kavereita! Ehkä siksi heistä on vielä tänäkin päivänä luontevaa tulla viettämään iltaa juuri meidän kotiimme.

Onkin ihan mahtavaa, että myös ystävämme tuntevat tyttäremme hyvin ja pitävät häntä vähän kuin ”kaikkien yhteisenä lapsena”. Aika moni on hoitanut häntä, lämmittänyt tuttipullon tai vaihtanut vaipan minun vielä jäätyä aamulla nukkumaan mökkireissullamme. Lukuisia kertoja olemme leikkineet ”Peiliä” tai ”Väriä”, miehetkin saunakaljojensa jälkeen yhteisillä reissuilla. Uskon, että myös tyttären mielestä nämä meidän läheiset välit ystäviimme ja yhdessä heidän kanssa viettämä lapsuus on rikkaus jo itsessään. Lapsellamme on aina ollut paljon tuttuja ja turvallisia ja läheisiä aikuisia elämässään.

Meillä vanhempina on aina ollut tyttäreen hyvät ja läheiset välit. Pystymme keskustelemaan avoimesti asioista, niin kipeistä kuin hyvistä. Joskus mietin miten onnekkaita olemmekaan saatuamme juuri hänet tyttäreksemme. Hän on aina ollut ns. helppo ja vähään tyytyväinen lapsi. Ei paljoa kitissyt vauvanakaan, eikä valvottanut öitä. Emme joutuneet sairastelemaan paljoa ja rauhallisen ja harkitsevaisen luonteensa vuoksi tytär ei onneksi ikinä loukannutkaan itseään missään. Vauva- ja lapsiajan helppoutta enemmän arvostan tyttäressä kuitenkin hänen upeaa persoonaansa ja luonteenpiirteitään. Hän on aina uskaltanut kulkea omia polkujaan ja olla rohkeasti eri mieltä jos siltä on tuntunut, vaikka massa olisi ohjannut muuhun. Hän on empaattinen ja muut huomioon ottava ja omaa luontaisen tilannetajun – jotain, mitä puuttuu monelta aikuiselta. Ja vaikka tytär on kovapäinen ja määrätietoinen ja tasan tarkkaan tekee juuri sen mitä on päättänyt (minä jos kuka sen tunnistan, koska on täysin tullut äitiinsä siinä), häneltä löytyy kuitenkin sopivasti myös elämässä ja ihmissuhteissa tarvittavaa herkkyyttä.

Olen ylpeä, että olemme nuoresta iästämme huolimatta pystyneet ja halunneet alusta asti tarjota tyttärelle turvallisen kasvuympäristön ja ehjän perheen ja pitäneet oman parisuhteemme läjässä siinä samalla. Nuo asiat kun eivät ole itsestäänselvyyksiä ja vaatii paljon töitä. Ei tässä mitään sokerikuorrutetta ole tarkoitus elämämme ylle heittää, meillä on myös ollut vaikeutemme ja kasvukipumme, mutta ne kuuluvat elämään ja niistä päästään yli, jos on tahtoa ja halua. Meillä sitä on ollut.

Perinteisesti suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu omakehu. Eihän me osata ottaa kehua vastaan edes toiselta. Siitä huolimatta kehaisen nyt kuitenkin tytärtäni, miestäni, itseäni ja koko meidän pientä kolmen hengen perhettämme. Hyvin me ollaan vedetty! Hyvin me ollaan selvitty! Hyvä me! Hyvä meidän perhe!

Tänään spottivalo on ollut käännettynä kuitenkin kaikkein kalleimman aarteeni puoleen. On hänen päivänsä. Siispä onnea rakas tyttäreni. Olet kaunis. Niin sisältä kuin ulkoa ja me isäsi kanssa rakastamme sinua valtavasti. Sniif. <3

Huonekuusi – toinen lempparikasvini

Pitkään blogiani lukeneet tietävät jo, että en juurikaan pidä viherkasveista omassa kodissani. Olen sillä tapaa ronkeli, että en pidä kovinkaan monen kasvin ilmeestä tai lehtien muodoista. Kahta lempparikasviani, oliivipuuta ja huonekuusta yhdistää yksi tekijä ja se on puumainen ilme. Niinpä kolmannen oliivipuuni kuoltua äskettäin (siis sen puun, jonka sain selviytymään viime talvesta ja joka nyt teki totaalisen harakirin muutamassa viikossa nostettuani sen ulkoa sisätiloihin), päätin jättää oliivipuut tauolle ja hankkia huonekuusen.

Mitenkään kovin menestyksekäs en ole tämänkään kasvin kanssa ollut – olen mitä todennäköisimmin kastellut kasvia liikaa saaden kaksi edeltäjää jo bioroskikseen, joten yritän tämän kanssa edetä varovaisemmin. Minulle suorastaan naureskeltiin Plantagenissa, että miten ihmeessä olen saanut jo kaksi huonekuusta hengiltä?! Hmm… minusta tämä on kyllä aika vaativa kasvi hengissä pidettäväksi!

Istutin huonekuusen betoniruukkuun tekemällä sinne ensin salaojan pienistä kivistä. Jospa se auttaisi vähän liikakasteluongelmassa myös.

Ensiksi sijoitin huonekuusen keittiön ikkunalaudalle, mutta yhdessä viime viikonlopun aikana keittiöntuoleihin lisäämieni taljojen ja jatkuvasti jo kotona ollessani polttamieni pimeää taltuttavien kynttilöiden kanssa yleisilme jouluuntui liikaa jopa minunkaltaiseni jouluhullun mielestä. Oli aivan pakko siirtää huonekuusi hetkeksi vielä samaisessa avotilassa olevan eteisen puolelle. Nostan sen siitä sitten kuukauden kuluttua paremmin framille, kun joulua voi alkaa hehkuttaa jo olan takaa.

Tänään oli asteet pakkasen puolella kun lähdin töihin ja hanskoja oli kaiveltava esiin! Saa nähdä tuleeko Helsinkiin ensilumi jo ensi viikon alussa, kuten lupailivat. En kyllä panisi pahakseni (kun ei se kuitenkaan vielä maahan jää) ja usein tyttären syntymäpäivän tienoilla (myös silloin kun hän syntyi), sataa maahan ensi lumi. Tosin viime vuosina se on ollut vähän kortilla…

Nyt toivottelen mukavaa viikonloppua kaikille!

Taljojen paluu sisustukseen

Olen aina ollut vähän sitä mieltä, että taljat kuuluvat talvisisustamiseen. En hirveästi harrasta kausi-sisustamista, pyrin hankkimaan ja omistamaan ajattomia ja ympärivuoden käytössä olevia tavaroita ja tekstiileitä, mutta kyllähän jotkut tavarat vain kuuluvat tiettyihin vuodenaikoihin tai juhlapyhiin. Taljat ovat mielestäni hyvin vahvasti kylmien vuodenaikojen sisustustekstiileitä, harva kai kesäkuumalla istuu taljan päällä…

Olenkin usein ottanut taljoja esiin vasta marras-joulukuun vaihteessa, kun kotiin on halunnut alkaa päivittämään jo vähän jouluista fiilistä. (Hep! Joulu mainittu!!:)

Kesällä hankitut Neu-tuolit ovat ruiskupuristettua polypropeenia, eli muovia ja tuntuvat todella kylmiltä istua tänä muutenkin kosteana ja viileänä vuodenaikana. Tuolit eivät kesällä tuntuneet ollenkaan kylmiltä, mutta nyt huomasin kaipaavani niihin jotain pehmeää ja lämpöistä alustaa. Ei siis auttanut muu, kuin kaivaa ne talviseksi mieltämäni tekstiilit esiin ja vuoraa tuolit tekotaljoilla. Miten ihanan pehmeitä ja lämpöisiä pesiä niistä tulikaan!

Taljoja on kahdenvärisiä; valkoisia ja siniharmaita ja ne ovat kaikki Hemtexistä hankittuja. Olen jopa käyttänyt nuo siniharmaat kertaalleen pesukoneessa ja ovat ihan uudenveroisia, eivätkä kärsineet pesukoneesta lainkaan. Keittiöön tuli tosi kiva ilme ei pelkästään karvaisten taljojen vuoksi, vaan myös siniharmaan värin myötä. Myönnän rehellisesti, että vähän alkoi jouluttaa taljojen vuoksi, ne toivat heti vähän sellaista joulunsekaista fiilistä kotiin ja uskokaa tai älkää, jokin joululaulukin alkoi päässäni soimaan! 🙂

Vaikka mielessä onkin jo muhinut idea tämänvuotisista joulukorteista – minähän askartelen ne itse joka ikinen vuosi – ja omatekoisista joululahjoista, ihan vielä en ala blogissa hehkuttaa lempi juhlaani. Itselläni on vahvasti liittynyt jouluun kuuluvat valmistelut tyttären syntymäpäivän jälkeiseen aikaan, sillä kun tytär oli pieni ja erilaisia synttärijuhlia piti järjestää useampiakin sukulaisille ja sitten kavereille erikseen, keskityin aina ensin niiden juhlien järjestelyyn lokakuun loppupuolella ja vasta sitten aloin suuntaamaan katsetta joulun suuntaan. Tytär on nyt jo aikuinen ja juhlien järjestelyt ovat sellaisenaan taaksejäänyttä elämää, mutta edelleen vasta hänen syntymäpäivänsä jälkeen alan miettimään vuodenlopun juhlia. Tapa on siis jäänyt, mutta kyllähän elämässä pitää olla perinteitä ja vanhoja pinttyneitä tapoja.

Yritän jossain kohtaa nappailla vähän laajempaa kuvakulmaa keittiöstä. Nyt toivottelen reipasta uutta viikkoa kaikille!