Olen valvonut kolme yötä nukkumatta silmäystä enempää. Päässä ei liiku juuri muita ajatuksia, kuin huoli ja pelko. Reilu viikko sitten liukastumisesta alkanut koiran vaivakierre on nyt huipussaan. Kun yhdestä ollaan parannuttu, on tullut toinen ja kolmas ja neljäskin. Olemme ravanneet eläinlääkärissä kolme kertaa viikon sisään, viimeisin maanantaina kardiologin vastaanotolla.

Sieltä tuli onneksi hyviä uutisia. Koira on sydänultran ja lukuisten verikokoiden perusteella terve kaikin tavoin, mutta jostain tarttunut kennelyskä verottaa nyt koira-herran voimia oikein kunnolla. Voi sitä köhimisen ja liman määrää ja voi sitä liman sitkeyttä! Ja jos ei siinä kaikki, niin oikeassa silmässä havaittu outo iiriksen toimimattomuus ja valoon reagoimattomuus sekä takajalkoihin ilmestynyt voimattomuus viittaa aivoverenkierronhäiriöön. Elämme tällä hetkellä yhden päivän kerrallaan sydän sykkyrällä limaa köhivän koiran kanssa, että palautuuko jalkojen normaali toimintakyky parin viikon sisällä, oliko tämä vain ohimenevä häiriö, samalla tavalla kuin ihmisilläkin voi käydä. Jos palautumista ei tapahdu tai ongelma jopa pahenee, on neurologi seuraava osoite.

Torstaiksi oli varattu osteopaatti, sillä kaikki kivet ja kannot käännetään parantumisen edistämiseksi, mutta se piti perua kennelyskän takia. Toivottavasti pääsemme kuitenkin jossain kohtaa kokeilemaan, josko sieltä löytyisi jotain apua muutoin edelleen elämänhaluiselle koiralle, joka tänäkin aamuna pisteli poskeensa maksalaatikkoa. Rusinatonta tietenkin.

Peilistä tuijotti tänä aamuna melko kalpea ja väsynyt versio minusta. Kuulas talviaamu kuitenkin puhalsi eloa pakkastuulellaan nipistellen korviani. En tajunnut ottaa pipoa mukaan. Ihastelin aseman lasi-ikkunoihin piirtyneitä luonnon taideteoksia.

Vielä ei heitetä hanskoja tiskiin. Vielä tästä noustaan.