Checklist -blogissa sisustetaan helsinkiläisen Heidin vaaleaa rivitalokotia avarasti ja hillitysti erilaisilla materiaaleilla ja kontrasteilla. Kodin jatkeena on pieni tanskalaishenkinen takapiha kesäkeittiöineen, kakkoskotina toimii kesämökki vehreällä tontilla. Perheessä rakastetaan matkustamista, juhlien järjestelyä, remontoimista, illanistujaisia ja leipomista. Blogiin päivittyykin laajasti sisustus -ja remonttijuttuja niin kotoa kuin mökiltä, herkullisia reseptejä ja kattauksia arkeen ja juhlaan, matkakertomuksia sekä terveyspainotteisia aiheita polveilevan tarinalliseen tyyliin.
Luonnostelin eilen tarinaa kamalasta jeg lagistäni, joka on jyllännyt elimistössä maanantaista saakka ja joka edelleen sotkee arjen kuvioita. Se postaus ei ikinä nähnyt päivänvaloa, sillä eilen elämä näytti jälleen nurjemman puolensa ja yhtäkkiä marina aikaerorasituksesta tuntui aika tyhjänpäiväiseltä.
Maanantaina tuli vuosi isän kuolemasta. Sitä päivää suri silloin lukuisat sukulaiset, ystävät ja tuttavat. Hyvä, jos siitä vieläkään ollaan selvitty, kun uusi suru-uutinen lähipiiristä kantautui. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikea uskoa, että olemme jälleen tämän asian edessä – sama porukka, vuoden ja kolmen päivän jälkeen. Tästäkään kesästä ei tullut sellaista, kun raskaan vuoden jälkeen toivottiin. Tiedän tarkkaan mitä siinä perheessä nyt läpikäydään. Kaikki sympatiat sinne. <3
Niin. Elämä ottaa. Aika paljon viime vuosina. Mutta kyllä se antaakin. Sitäkin on ollut paljon. Laittoi taas miettimään, että osaako niitä annettuja – niitä kaikki hetkiä, lähellä olevia ihmisiä, kokemuksia ja pieniä asioita, joista onnellisuus koostuu – sittenkään arvostaa tarpeeksi? Elämä kun on niin kovin arvaamatonta. Miksi ihmeessä se vaatii aina jonkun ikävän tapahtuman, että sitä havahtuu taas miettimään?
Elämä on tässä ja nyt. Ei sitku.
Niinpä! Miksi vasta sitten herää…??
Kai sitä ihminen sokeutuu sille kaikelle hyvälle, jota elämässä on, että välillä täytyy sitten saada ikävän tapahtuman myötä herätys. On oikeasti tosi vaikeaa iloita jokaisesta päivästä ja jokaisesta asiasta, vaikka siihen toki pitäisi pyrkiä… pikkuhiljaa tässä opetellaan siihen.
Elämä on lopulta melko hentoista, moni asia jota pitää itsestäänselvyytenä saa muistutuksen katoavaisuusuudestaan ikävien uutisten myötä. Itsekin olen kokenut vastaavaa ja se pistää tosissaankin miettimään elämää. Hyvistä ja tavallisistakin asioista pitäisi osata olla kiitollinen ja muistaa joka päivä miettiä niitä pieniä vähäpätöisen tuntuisia asioita, jotka myöhemmin saattavat saada aivan uudenlaisen merkityksen. ❤️ Tässä on minullakin parantamisen varaa, vaikka yritänkin joka ilta käydä mielessäni läpi päivän parhaat palat ja ikäänkuin kiittää itseäni ja muita näistä hyvistä hetkistä ja asioista. Jaksamista sinulle ja läheisillesi! Halaus! ❤️
Tuo onkin hyvä tapa… pitäisi joka ilta mennä kiitollisena nukkumaan siitä, mitä kaikkea hyvää elämässä on! Tuossa lienee meillä kaikilla vähän parantamisen varaa… Kiitos kovasti henkisestä tuesta ja ihan konkreettisesta olkapäästäkin. ♥
Syvimmät osanottoni! En muista olenko edes ottanut osaa isäsi kuolemasta (mikä häpeä jollen ole), mutta osanottoni nyt tästä tuoreesta menetyksestä!<br />
<br />
Ja siitä isän kuolemasta… Omani menetin ollessani 25-vuotias, syyskuussa 1998. Se on vieläkin tähän astisen elämäni suurin menetys, suurin tuska ja myös suurin selviytyminen. Mä tiedän mitä tunnet… ♥
Kiitos Dara ♥ <br />
<br />
Ja kiitos muistamisesta myös isäni menetyksen vuoksi. ♥ Olin murtua vaarini kuollessa kolme vuotta sitten. Kuka olisi uskonut, että vuoden kuluttua saamme tietää isäni sairastuneen, toisen vuoden kuluttua hänenkin jättäneen tämän maailman ja nyt kolmen vuoden päästä menetimme yhden läheisen perheystävän. Alkaa nämä menetykset kyllä riittämään, varsinkin kun tuohon ymppää vielä pari vuotta sitten menettämämme koira-ystävän. Huh… paljon surua ja menetystä on viime vuodet olleet täynnä. Niin… selviytymiseksi näitä voi kutsua. Mutta elämä jatkuu, eikä kukaan täältä pois lähteneistä haluaisi, että me pysähdymme. Suru kulkee mukana ja muuttaa muotoaan vuosien saatossa. Samoin mukana kulkee ne kaikki rakkaat ihmiset – missä ikinä nyt ovatkaan… ♥