Checklist -blogissa sisustetaan helsinkiläisen Heidin vaaleaa rivitalokotia avarasti ja hillitysti erilaisilla materiaaleilla ja kontrasteilla. Kodin jatkeena on pieni tanskalaishenkinen takapiha kesäkeittiöineen, kakkoskotina toimii kesämökki vehreällä tontilla. Perheessä rakastetaan matkustamista, juhlien järjestelyä, remontoimista, illanistujaisia ja leipomista. Blogiin päivittyykin laajasti sisustus -ja remonttijuttuja niin kotoa kuin mökiltä, herkullisia reseptejä ja kattauksia arkeen ja juhlaan, matkakertomuksia sekä terveyspainotteisia aiheita polveilevan tarinalliseen tyyliin.
Hehkutin edellisessä postauksessa kuinka pääsin vihdoin paneutumaan vähän paremmin valokuvauksen eri tekniikoihin ja kuvaamaan mm. pitkällä valotusajalla. Olin pitkään haaveillut virtaavan veden kuvaamisesta, mutta siihen ei ole ollut aiemmin kunnon mahdollisuutta.
Viikonloppu Itä-Suomen mökkimaisemissa muutti kuitenkin tämän ja pääsin kuvaamaan sekä vesivoimalaitoksen kuohuja että kosken virtauksia. Oma haaveeni liittyi juurikin veden liikkeen vangitsemiseen, joka vaatii pitkää valotusaikaa sekä sitä liikkuvaa vettä.
Tätä yhtä kokemusta rikkaampana tärkeimmät asiat veden kuvaamiseen onkin a) varusteet b) lokaatio c) vallitseva valo ja d) kärsivällisyys
Ensimmäinen asia on tietysti kamera. Virtaavan veden kuvaaminen niin, että liikkeen saa vangittua mukaan, vaatii pitkää valotusaikaa, f-arvon, eli aukon sekä herkkyyden, eli ISO-arvon säätämistä. Näihin ei kännykkäkameralla pysty, joten järkkäri on must. Toinen tärkeä varuste on hyvä ja tukeva jalusta. Pitkä valotusaika on herkkä tärähdyksille ja usean sekunnin, joskus useiden kymmenien sekuntien valotusajan aikana ei kukaan pysty pitämään käsivaralla kameraa vakaana. Jos jalusta puuttuu matkasta, kuten minulla kävi, voi kameran asettaa tukevaan kohtaan kiven tai kallion päälle tms. Jos alusta on tarpeeksi vakaa, pystyy laukaisijaa painamaan ilman, että kamera tärähtää tuolloinkaan, mutta kaukolaukaisin olisi hyvä olla olemassa. (Note to Joulupukki…) Jos sitäkään ei ole, voi käyttää kameran ajastinta, jolloin ei tarvitse pelätä napin painalluksen aiheuttamaa tärähdystä.
Toisena mainitsen tietty lokaation. Vettä on vaikka missä, harvoissa paikoissa se kuitenkaan virtaa vuolaasti tai kuohuen, joten itsellä jäi nämä kuvaamiset odottamaan vähän helpompaa vaihtoehtoa, kuin lähteä varta vasten sellaista lokaatiota kaupungistä etsimään. Mökkireissu oli siis omiaan tähän. Minä en ihan täydellistä spottia saanut vesivoimalaitoksen kuohuja ajatellen, sillä välimatka oli liian pitkä. Yllättäen vesivoimalaitos ei ole paikka, jonne on esteetön kulku. Jouduin siis tyytymään koskentörmään joka oli niin lähellä kuin mahdollista ja sain kuohut kuitenkin jotenkin taustalle näkymään. Sen sijaan ihan vieressä kiemurrellut koski pyörteineen oli helppo kohde ikuistaa.
Kolmas ja tärkeä asia on myös vallitseva valo ja sen voimakkuus. Itse odotin kärsimättömänä vain siihen asti, että aurinko alkoi juuri mennä mailleen. Olisi pitänyt odottaa tunti tai kaksikin pidempään, mutta minä malttamattomana lähdin liikkeelle liian aikaisin ja ennen selkeää hämäräntuloa. Tämä kostautui kuvien ylivalottumisena, joten piti vain odottaa vielä hetki. Tuntuihan se vähän typerältä ajaa ensin mökiltä koskelle, istua siellä sitten autossa 20 minuuttia odottamassa edes vähän hämärämpää aikaa ja sitten kuvata.
Liika luonnonvalo aiheutti myös sen, että en pystynyt käyttämään 50mm kiinteän polttovälin linssiäni, jolla olisi päässyt lähemmäs voimalaitoksen kuohuja. Valovoimainen linssini vain lisäsi valon määrää ja kuvista tuli yhtä valkoisia kuin paperista! Aika harvoin tulee valitettua siitä, että luonnonvaloa on liikaa, mutta veden kuvaamisessa hämäryys on todellakin se mitä haetaan ja liika valo on myrkkyä.
Kuvasin kaikki kuvat siispä Sigman 10-20mm laajakulmalinssillä, joka toisaalta tallensi kuvaan maisemaa paljon laajemmin. Olisin tietty voinut kokeilla vielä kittilinssiäni ja yrittää zoomata lähemmäs kuohuja, mutta sen linssin olemassa olon unohdin kaikessa innokkuudessani. Harmaasuodin olisi ollut omiaan vähentämään valoa, mutta kah kun kameralaukustani ei sellaista löydy. (Second note to Joulupukki…)
Ja tästä päästäänkin sulavasti neljänteen kohtaan – kärsivällisyyteen. Niin, sen puutteesta olen aika tunnettu, heh. Ensin pitää siis malttaa odottaa hämärää ja toiseksi pitää jaksaa kärsivällisesti säätää asetuksia säätämisen jälkeen, sillä ekat menevät pilalle aivan varmasti. Minä kärsin tässä kohtaa myös innokkuuden aiheuttamasta koheltamisesta, enkä tajunnut tarpeeksi kokeilla erilaisia säätöjä. Kun löysin yhden hyväksi katsomani, kuvasin kaikki sillä. Näin jälkikäteen typerää, että hassasin pitkään odottamani mahdollisuuden, enkä kokeillut riittävästi eri asioita, mutta menkööt aloittelijan piikkiin. Ensi kerralla olen varmasti viisaampi!
Halusin kuvia, jossa veden liike pehmenisi yhdeksi massaksi. Onnistuinkin siinä aika hyvin! Voimalaitoksen kuohuissa vesi on kuin valuvaa massaa, kosken virtaukset taas muuttuivat osin peilityyneksi mustaksi jääksi, osin harmaaksi sumuksi pinnan päälle. Vesi näyttää mustalta ja hieman uhkaavalta, aika magee efekti. Koska kuvasin ilman suodinta, valotusaika olisi voinut olla lyhyempikin kuin käyttämäni 10 sekuntia. Halusin kuitenkin veden pinnan takia kokeilla näinkin pitkää aikaa.
Aukon säätäminen voi alkuun olla hankalaa, pitää ensin sisäistää aukon merkitys kuvissa. Aukon koko kertoo paljonko valoa pääsee objektiivin läpi. Lisäksi arvot ovat hassusti käänteisarvoja, eli iso f-arvo tarkoittaa pientä aukkoa, pieni f-arvo taas suurta aukkoa. Suuri aukko päästää enemmän valoa kennolle ja päinvastoin. Näiden kanssa on tullut itsekin painittua ja kuvasin nämä kuvat vähän turhan suurella arvolla f18. Arvon säätöä olisin kyllä voinut testata enemmän, joten otan opiksi. Toisaalta, koska aukon koko vaikuttaa toki myös syväterävyyteen ja suurempia kokonaisuuksia, kuten juuri maisemia kuvatessa toivotaan yleensä kaiken näkyvän yhtä tarkkana ja siihen iso f-arvo on parempi pitkän syväterävyysalueen vuoksi. Siinä mielessä käyttämäni f18 siis toimi. Yksityiskohtaisempia kuvia ottaessa on mukava, että taustan saa pehmeän sumeaksi ja varsinaisen kohteen tarkaksi (kuten muotokuvauksessa) ja silloin pieni f-arvo on omiaan taas lyhentämään syväterävyysaluetta.
Nämä kuvat otin ISO-arvon ollessa vain 100. Kun suljinaika on pitkä, kuten näissä kuvauksissa, on ISO syytä pitää mahdollisimman pienenä. Valoa tulee jo riittävästi pitkästä valotusajasta, joten arvon nostamista ei tarvita. ISO-arvon nostaminen nimittäin nostaa myös kennon herkkyyttä ja lisää näin ollen kohinaa. Sitä voi toki siistiä jälkikäteen kuvankäsittelyvaiheessa.
Kaiken innokkaan kohelluksen jälkeen olen kyllä tosi tyytyväinen tähän kokeiluun. Sain todella arvokasta kuvauskokemusta ja osaan aivan varmasti ottaa tekemistäni virheistä opikseni jatkossa. Onneksi valokuvaus on harrastus, jossa ei tule koskaan tarpeeksi hyväksi, aina voi kehittyä! Kirjoista ja netin syövereistä voi lukea hyviä kuvausvinkkejä ja teoriaa ja tekniikoita, mutta siperia opettaa parhaiten. Kun kokeilee, tekee virheitä ja ottaa niistä opikseen – ihan niin kuin elämässä yleensä – pystyy kehittymään paremmaksi.
Seuraavassa valokuvaus-postauksessa esittelen teille lisää pitkän valotusajan aikaansaamia kuvia. Jos tässä postauksessa maattiin maassa ja kuvattiin maata myöten, ensi postauksessa nostetaan katse vähän ylemmäs, aina taivaalle saakka…:)