14-vuotias karvaturri

Rakas eläkeläispappamme, 14 vuotta sitten heinäkuussa kotimme valloittanut, kahden kämmenen kokoinen ruskea pallero täyttää tänään kunnioitettavat 14 vuotta. Muistan kuin eilisen sen päivän, kun kävimme katsomassa pentuetta 5 viikon iässä. Tämä mahallaan mönkinyt kaveri rantautui isännän tennarin viereen ja valitsi meidät ikään kuin perheekseen jo silloin. Sitten vihdoin 12 viikon ikäisenä saimme hakea pojan kotiin – tähän samaiseen, jossa edelleen asumme.

Muistan, kuinka jouduimme virittämään naruja puutarha-aidan rakojen väliin, kun se pieni karvapallo mahtui joka kolosta karkuun! Muistan myös, miten se pieni rääpäle mönki mökin kuistin alle ja ajoi sieltä jonkun itseään 10 kertaa isomman lapasotkan pesästään pois. Ai, että miten mainio kaveri tuo koira on ollut jo ihan pienestä saakka!

Koiralla on aina ollut tapana ”jutella”. Se kuuntelee päätään puolelta toiselle kallistaen, kun kerron sille juttuja tai kyselen kuulumisia. Sitten se vastaa murisemalla, mouruamalla tai pienen pienillä haukkumaisilla äänillä. Näin me sitten saatetaan jutella vaikka kuinka kauan kuulumisia vaihdellen. Joskus kun pyydän koiraa juttelemaan, se toteaa aivan selvällä suomenkielellä ”hau”, vähän sellaisella kyllästyneellä äänensävyllä. Se naurattaa aina yhtä paljon. 😀

Tässä korkeassa iässä on kuulo jo melkoisen huono. Näkökin on selvästi heikentynyt, tarkennuspuolessa on pientä häikkää. Harmaita on, mutta oikeastaan aika vähän, niitä on ilmestynyt charmanttisesti lähinnä korviin ja päälaelle kuonon lisäksi. Trimmissä suurin osa noistakin kyllä lähtee pois. Hampaita on suussa enää siellä täällä ja kovin pitkiä ulkoiluita ei herra jaksa enää tehdä. Spurtteja otetaan kuitenkin silloin tällöin, vaikkapa aamuisin lenkillä yrittäen jahdata pikkulintuja. Leikkisä luonne on tallella, pallolla pitää leikkiä joka ikinen päivä ja tuossa kuvassa se lempparipallo taustalla nököttääkin; vinkuva pallo, jossa on joulupukin kuva. Luonnollisesti tätä lelua kutsutaan pukkipalloksi. Aina yhtä ihanaa on koiran mielestä etsiä myös kotiin piilotettuja namupaloja. Se on oikein hyvää aivojumppaa samalla!

Lopputalvesta meitä koetelleet sairastelut on onneksi takanapäin ja herra selvisi niin epäillystä aivoverenkierronhäiriöstä kuin erittäin sitkeästä kennelyskästä, johon viiden viikon jälkeen saatiin antibioottikuuri. Pieni yskänpuuska tulee vieläkin kovan innostuksen jälkiseurauksena, mutta olemme huomanneet, että osittain tuo köhä – sellainen köh,köh, olen tässä, huomioikaa minut – on tainnut jäädä päälle. Iäkkäänä koirana se on saavuttanut tietyn viisauden ja osaa todellakin vedellä naruista, varsinkin tästä yskänarusta, sillä kun saa selvästi vähän enemmän huomiota osakseen, varsinkin mamman lepertelyä. Hetken tuon kaiken sairastelun keskellä pelkäsimme, ettei rakas ystävä tulisi enää kuntoon, sen verran heikkoon happeen koira varsinkin tuon kennelyskän vuoksi meni, mutta niin vaan vahvalla, terveellä sydämellä ja terrierimäisellä sitkeydellä näistäkin selvittiin!

Tämä koiraherra on tänään ansainnut pari pakettia lahjoja – uuden keltaisen ankka-vinkulelun sekä keksipaketin. Niitä ei toki kerralla nautita kaikkia, mutta akuutin namutarpeen yllättäessä osaa koira suunnata keittiöön juuri sen tietyn kaapin eteen, jossa herkkuja säilytetään ja ääneen ilmaista, että nyt olisi namun aika. Koiruli rakastaa lahjojen avaamista ja onkin usein enemmän riemuissaan itse paperien silppuamisesta kuin paketista paljastuneesta lahjasta. Jouluisin hän mielellään avustaa myös kaikkia muita pakettien availussa, halusimme tai emme.

Näissä kuvissa herra on vähän kyllä epäsiistin näköinen, kesätrimmiaika on varattu muutaman viikon päähän, sitten kelpaa taas viilettää kesäkaduilla kesätukassa! Kuvissa myös koiran ihan perinteinen poseeraus – suu auki valittaen, että menetkös siitä kuvaamasta! 🙂

Rapsutuksia ja hellyyttä herra saa tänään tuplaten ja aamu aloitettiinkin heti märillä synttärisuukoilla!

Hau vaan kaikille! 🙂