Oliivipuun paluu ja piano

Hyvää alkanutta viikkoa.

Lähtikö arki rullaamaan hyvin? Omalta osalta alku on vähän nihkeä. Viime yö meni migreenissä ja vähän sitä osasin odottaakin, sillä luettuani eilen illalla kirjaa ennen nukkumaanmenoa, silmissä alkoi yhtäkkiä viipottamaan keltainen viirinauha, joka vaan levisi koko ajan näkökenttään. En saanut kirjaimista enää selvää ja yritin käydä nukkumaan toivoen, että kohtaus menisi ohitse. Kuitenkin yöllä heräsin järisyttävään päänsärkyyn, joka jatkuu edelleen. Oikeanpuoleinen takaraivo on kuin moukaroitu ja nyt pitää vaan yrittää selviytyä työpäivä särkylääkkeiden voimalla. Ei kiva. Tuo migreeni on sitten pirullinen kumppani…

Viime kesänä ostamani oliivipuu talvehti hieman heikonlaisesti kuivassa ja lämpimässä huushollin sisäilmassa ja arvashan sen, kaikki lehdet pudottaessaan, että oliivipuun taru oli siinä. Konsultoin kuitenkin asiasta viherosaston myyjää, joka ystävällisesti vahvisti uumoiluni puun kohtalosta. En olisi halunnut heittää puuta roskiin, jos sillä olisi ollut vielä joku toivo elpyä.

Hulluilla Päivillä oli oliivipuut tarjouksessa ja niinpä kiikutin uuden puun kotiin karvan alle 25 eurolla. Nököttäköön tuossa pianon vieressä siihen asti, että takatalven uhka on hälvennyt ja puun uskaltaa nostaa terassille. Puu tuleekin olemaan iso osa kaavailemaani ruukkupuutarhaa, meidän piha ja terassi kun kokee pienen muodonmuutoksen tänä kesänä.

Tiedättekö, olin pitkään melko kyllästynyt pianoni mahonkiseen väriin. Jotenkin tuo punertavan tummanruskea sävy tökki ihan urakalla. Tuo väri on muuten mainio, se vaihtelee vuorokauden ajan mukaan ja joskus se on tosi punainen, joskus ruskea ja joskus melkein musta. Kun kirsikanvärinen laminaatti poistui kodistamme, pianon väri alkoi elämään ihan uutta elämää. Haaveilin pitkään vitivalkoisesta, korkeakiiltoisesta pianosta, mutta nyt luulen, etten vaihtaisi tuota mihinkään. Se tekee upean kontrastin muutoin valkoiseen nurkkaukseen.

Sitä paitsi pianolla on suurta tunnearvoa, joskin on sillä kai ihan oikeastikin arvoa. Tuon pianon on ostanut jo edesmennyt ukkini joskus 60-luvun alussa isälleni helsinkiläisestä musiikkiliikkeestä. Minulla on olemassa siitä alkuperäinen aitoustodistuskin vielä tallessa. Piano on kulkeutunut isäni lapsuudenkodista vanhempieni kotiin ja sieltä viimein tänne meidän kotiimme joskus 13 vuotta sitten. Olen itse soittanut tätä pianoa mummini ja ukkini kotona jo 5-vuotiaasta lähtien, kun aloin soittamaan klassista. Tuo piano merkitsee minulle siis aika paljon.

Samaan hengenvetoon totean, että piano on myöskin ainoa huonekalu, josta emme ole päässeet miehen kanssa kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkään yhteisymmärrykseen. Häneltä jos kysyisi, piano päätyisi polttopuiksi ja tilalle tulisi todennäköisesti joku susiruma mekanismituoli. Onneksi tässä kohtaa meikäläinen määrää kaapin pianon paikan.

Kivaa päivää teille!