Checklist -blogissa sisustetaan helsinkiläisen Heidin vaaleaa rivitalokotia avarasti ja hillitysti erilaisilla materiaaleilla ja kontrasteilla. Kodin jatkeena on pieni tanskalaishenkinen takapiha kesäkeittiöineen, kakkoskotina toimii kesämökki vehreällä tontilla. Perheessä rakastetaan matkustamista, juhlien järjestelyä, remontoimista, illanistujaisia ja leipomista. Blogiin päivittyykin laajasti sisustus -ja remonttijuttuja niin kotoa kuin mökiltä, herkullisia reseptejä ja kattauksia arkeen ja juhlaan, matkakertomuksia sekä terveyspainotteisia aiheita polveilevan tarinalliseen tyyliin.
En voi sanoa pelkääväni mitään arkipäivän asioita. En jännitä uusia tilanteita tai ihmisiä, en lamaannu joutuessani esiintymään, enkä hyppää korkealle nähdessäni sammakon tai kilju ääneen kuullessani ampiaisen lähelläni. En pelkää pimeää, en ahtaita paikkoja, en käärmeitä tai hämähäkkejä. En omaa muitakaan outoja fobioita. Törmäsin Little B:n blogissa mielenkiintoiseen pelkoaiheiseen postaukseen. Jäin saman tien miettimään omia pelkojani. Pelkoni liittyy enemmänkin oman henkisen kantin pettämiseen, sillä sitähän se pelko on – omia tunteita, jotka päästää valloilleen ja joita ei sillä hetkellä pysty hallitsemaan. 
Olen hyvä uimaan ja rakastan uimista! Silti ajatus veden varaan joutumisesta esim. vene- tai laivaonnettomuudessa on kamalan pelottava ajatus. En siksi ole mielelläni risteilyaluksissakaan. Tulen myös merisairaaksi jo melkein kylpyammeessa, joten laivoihin liittyy myös ihan fyysistä huonoa oloa.
Pelkään myös korkeita paikkoja. Tämä on tullut vasta iän myötä, sillä muistan kiivenneeni täysin avoimia tikasportaita kolmikerroksisen kerrostalon katolle hakemaan sinne heitettyjä lentäneitä tennispalloja:) Tänä päivänä en menisi kirveelläkään maailmanpyörään tai edes 5. kerroksen parvekkeen kaiteen viereen seisomaan. Pelko tuntuu huimauksena, mutta ennen kaikkea se kouraisee lujaa vatsanpohjasta ja se aalto lähtee varpaista asti! Muistan miten seisoin maaliskuisena iltana pimeässä Empire State Buildingin 86. kerroksen näköalatasanteella katsomassa yli Manhattanin. Kiviaita tasanteella oli alimmillaan reisien kohdalla, jonka jälkeen turva-aita jatkui isoreikäisenä rautaverkkona. Herranjestas niitä aaltoja, jotka vavisutti kroppaa, mutta pakko oli keikkua reunalla kameran kanssa. Pidin kuitenkin joko toisella kädellä kiinni verkosta tai nojasin puolella kroppaa seinään. Oli pakko saada tuntea, että jotain kiinteää on lähellä.
Sota. Pelkään sotaa ja sen syttymistä. Itse kieltäisin kaikki aseet, pommikoneet, ydinohjukset ja torpedot sun muut lailla. Miksi ihmeessä sellaisia pitää olla kenelläkään?! Miksi jotkut haluaa satuttaa toisia. Tuhota. Miksei ihmiset osaa elää sovussa toistensa kanssa. Make love, not war, you know. Ihan loputon suo alkaa etsimään noihin kysymyksiin vastauksia, mutta ihmettelenpä vain, että tänä päivänä maailmasta löytyy pohjoiskoreoita tai tuosta vaan toisten maille marssivia itänaapureita… Mikä niitä ihmisiä vaivaa?!
Syöpä. Jo sanana aivan kamala. Salakavala, hiljaa hiipivä, jäytävä. Loinen. Lähipiirissä ollut joitain lähivuosina. Miten lamaannuttava tieto. Ja miten hienosti sitä pystytään hoitamaan! Ja miten kamalasti pelkään, että joku päivä havaitsisin rinnassani möykyn. Olen taistelija. En pelkää taistella. Pelkään kuitenkin, että jos joskus tulee tilanne, joka pitää hyväksyä ilman, että pystyy taistelemaan. Jos taistelulla ei olisikaan enää mitään merkitystä.
Tulipalo. Olen ollut lapsena tulipalossa. Mökkinaapurin pikkumökki syttyi tulee oven edestä sisäpuolelta minun ja kolmen muun ystäväni ollessa sisällä. Istuimme sängyllä pelaamassa korttia, kun päiväpeitto syttyi tuleen. Ilman rohkean, pelottoman ja nopeasti tilanteeseen reagoineen ystäväni ripeää toimintaa, en tiedä olisimmeko päässeet sieltä ulos. En pelkää tulta, päinvastoin! Rakastan kynttilöitä, takassa roihuavia klapeja, juhannuskokkoja ja tulen kaunista ilmettä. Tuli on vähän kuin meri pahoina päivinä – raivokas, arveluttava, kaikki alleen jyräävä. Pelkään molempien kohdalla sitä jälkeä, tuhoa ja menetystä, mitä ne jättää taakseen.
Hallitsemattomia elementtejä. Ehkä pelkään kaikista eniten kontrollin menetystä. Sitä, ettei voi tehdä asialle itse mitään, vaan on taivuttava seisomaan vieressä ja odottamaan miten tilanne etenee. Sietämätön ajatus. Pelottava myös.
Mikään yllämainituista peloista ei hallitse kuitenkaan elämääni millään muotoa. Ne eivät kuulu arkipäivään, luojan kiitos. Ne tulee esille, jos kuulen huonoja uutisia lähimmäisten voinnista tai jos luen uutisia tsunameista ja sodista. Eihän niitä toivoisi kenellekään käyvän. Peloista on kuitenkin hyvä puhua. Kertoa niistä, käydä niitä läpi. Kohdata ne.
There’s nothing to fear, but fear itself.
Mitä sinä pelkäät?
B