Tiedättekö sanonnan, että eletään elämän ruuhkavuosia? Minä käsitän sanonnan niin, että se tarkoittaa pienten lasten työssäkäyviä vanhempia. Kun pitää revetä joka paikkaan; ennen töihin menoa viemään mukuloita hoitoon, suorittaa töissä tsiljoonaa asiaa, sitten hakemaan jälkikasvua tarhan portilta just tasan ennen puoli viittä ja sitten kauppaan ja sitten kotiin tekemään ruokaa ja parhaimmillaan toimia loppuilta kuskina vanhemman lapsen harrastuksien takia ja, ja, ja… Huh. Ruuhkaa tosiaan.

Ruuhkaa kyllä piisaa täälläkin, mutta oma tilanne on eri kuin tuo yllä kuvailemani. Tytär täyttää seuraavaksi 17 ja on täysin omatoiminen joka saralla. Päinvastoin hänestä on joskus suuri apu meille vanhemmille koirien viennin, ruoanlaiton ja siivouksen saralla. Oma ruuhkani koostuu päivätyön, opiskelun ja perhe-elämän yhdistämisestä. Uuden ammatin opiskeleminen oli ollut pitkäaikainen haave. Reilu vuosi sitten aika oli vihdoin kypsä unelman toteuttamiseen.

Viimeinen vuosi on ollut eräs tärkeimmistä vaiheista elämässäni ja olen panostanut opiskeluun ihan täysillä. Kiitos omalle perheelle, että tukevat tässä ihan sata lasissa. On tärkeää, että perhe elää tilanteessa mukana. Ymmärtävät, jos kouluprojektit menevät muiden asioiden edelle, kestävät, jos kiukuttelen väsyneenä ja stressaantuneena, kannustavat, kun epäröin ja iloitsevat kanssani, kun onnistun. Visualistin opintoni ovat kääntyneet viimeiselle loppusuoralle. Jäljellä on enää 4 kuukautta ja nyt se loppurutistus on käynnissä. Sen kyllä huomaa. Kalenteri täyttyy erilaisista hommista ja pyöritän montaa eri projektia yhtä aikaa. Ne tulevat uniinkin. Nautin kuitenkin tästä kiireestä ja paineen alla toimin itse kaikista parhaiten. Tilanne on tilapäistä ja kesäkuussa koulu on ohitse, minä valmistun uuteen ammattiin ja yksi unelma on taas saavutettu!

Pidän tuota ajatuslausetta jatkuvasti näkyvillä. Se muistuttaa siitä, että mitään ei saa, jos sitä ei uskalla tavoitella. Kaikki on itsestä kiinni.

Mahtavaa viikonloppua kaikille!
Blondi