Olen alkanut järjestäen törmäämään kaiken maailman joogamainoksiin ja mindfullness-luentoihin niin paljon, että se pistää jo silmään. Yrittääkö universumi viestittää minulle jotain…?

Ennen oli trendikästä olla kiireinen. Jos et ollut kiireinen, se oli merkki siitä ettet saanut elämässä asioita aikaan, olit laiska, et ainakaan menestyvä tai suosittu, jos et juossut joka kissanristiäisissä. Tänä päivänä kiireisiä ihmisiä jatkuvassa oravanpyörässä säälitään. Nyt trendikästä on downshiftaaminen, jooga ja meditointi. Hidastaminen. Puolikkaiden työpäivien tai lyhennettyjen viikkojen tekeminen, jos se vain taloudellisesti on mahdollista. Tuttavapiirissäni on lähivuosien aikana ollut monta, jotka ovat yhtäkkiä hypänneet pikajunasta kokonaan pois. Jääneet vähän niinkuin asemalle odottelemaan, miettimään elämänsuuntaa. Lähteneet surffaamaan ihan eri aalloilla.

Hetkessä eläminen on tämän päivän juttu. Olen oppinut siihen vasta viime vuosina, ehkä iän myötä, ehkä kokemusten kautta. Omalla kohdalla olen onneksi alkanut viimein oppimaan, että niistä arjen pienistä iloista ja lyhyistäkin rentouttavista hetkistä pystyy ammentamaan voimaa niihin tylsiin ja kiireisimpiin päiviin. Arkeen. Olen aina ollut järjettömän suunnitelmallinen ja laadin itselleni tuon tuosta kirjallisia muistilappuja, suunnitelmia ja to do -listoja, joskus useidenkin kuukausien päähän. Niistä olen pyrkinyt hiljalleen eroon. Olen myös ollut kova aikatauluttamaan elämääni aika tarkoin ja paperikalenteri kulkee matkassani aina. Se on rutiineja rakastavalle vähän niin kuin turvaköysi ja ilman suunnitelmia tuntuu, että olen hukassa. Ihan kuin ei olisi päämäärää mitä kohti mennä.

Ehkä parasta on löytää tasapaino näiden välillä; oppia osasta pois ja hyväksyä toinen puoli osana omaa itseään, tapojaan, luonnettaan. Tärkeintä on kuitenkin osata elää itsensä kanssa ja arvostaa itseään sellaisena kuin on. Kehittyä voi aina lisää matkan varrella.

Nykyään osaan elää hetkessä paremmin kuin koskaan aiemmin. Osaan jättää suunnitelmia tekemättä, lähteä jonnekin ilman minuuttiaikataulua, antaa nenän näyttää minne mennään. Osaan pysähtyä ja nauttia hetkistä, jotka tuottavat iloa tai mielihyvää jollain tavalla. Lataavat akkuja. En tiedä miten olen saanut tämän muutoksen tehtyä, mutta ehkä iän myötä on ymmärtänyt alkaa vaalimaan hetkiä, joita ei koskaan enää saa takaisin.  Olen tajunnut vasta hiljattain, että parhaimmat hetket syntyy spontaanisti. Ei todellakaan suunnitellusti. 

En enää mieti tulevaisuutta niin tarkkaan kuin ennen. Yritän kohtaa sen sitten kun sen aika on.
Kuulin joku aika sitten niin hyvän ajatelman, joka iski tajuntaani ihan todella. Ihan vielä en osaa sitä kunnolla noudattaa, vaikka harjoitusta siihen on tässä viime aikoina saatu.
Joku päivä elän vielä täydellisesti hetkessä;

”Älä murehdi huomista. Se aika on pois tästä päivästä.”