Kristallihääpäivä

Sanonta, että aika rientää kun on hauskaa, on aika osuva. Miten muuten olisi voinut vierähtää 15 vuotta siitä hetkestä, kun lausuimme tahdon Ruttopuiston kirkossa liki 100 vieraan edessä. Historiamme juontaa juurensa kuitenkin vähän pidemmälle, kerkesimme ennen papin aamenta olla yhdessä 8 vuotta ja olihan meillä jo 7-vuotias tytärkin. Tehtiin ehkä asiat muiden mielestä ”väärässä järjestyksessä”. Normaalistihan sitä ensin seurustellaan, hoidetaan koulut pois alta, hommataan hyvä duuni ja mietitään sitten sitä avioliittoa ja perheen perustamista. No, minä olenkin aina ollut vähän oman polkuni tallaaja ja teen asiat juuri niin kuin itse haluan, en niin kuin muut haluaa. Onneksi mies myös, ei kai me tässä muutoin enää oltaiskaan.

Aina joskus lukee lehdistä, että mikä on pitkän liiton salaisuus. Kertokaa, kun joku oikeasti keksii mikä se on, nimittäin minulla ainakaan ei ole hajua. Vieläkään, vaikka samaa polkua ollaan tallattu jo 23 vuotta. Ehkä päällimmäinen asia on kuitenkin ihan vaan se halu olla sen saman ihmisen kanssa edelleen. Faktahan on se, että jos nippa nappa ollaan yli 40 ja takana on vuosia mainitun verran, niin kyllähän tässä ollaan aika tiiviisti hitsauduttu yhteen. Kasvettu kakaroista aikuisiksi ja vanhemmiksi yhdessä ja yhteen. Vois kai sitä jo tottumukseksikin sanoa, tavaksi, joka on pinttynyt. Tai sitten vaan rakkaudeksi. Ystävyydeksi. Samojen asioiden haluamiseksi. Mieleisten asioiden tekemiseksi. Kumppanuudeksi, jota ilman ei halua elää. Ja miksi pitäisi, kun kumpikin tahtoo samoja asioita, näkee elämän samalla tavalla, nauttii samoista asioista, mutta onneksi kuitenkin miettii niitä eri tavalla ja elää myös itselleen ja omille intohimoilleen. Jotain omaa ja erilaisuutta on oltava. Ihan vain vastapainoksi. Tai ehkäpä tasapainoksi.

Kuten elämä yleensä, ei kaikki aina ole yhtä juhlaa, eikä ilmakuopilta vältytä vastakaan. Se on selvä. Pointtihan lienee se, että miten sen turbulenssin käsittelee. (Ja huomatkaa sanaleikki näin matkustamista rakastavalta!) Itse olen aika lahjakas lokeroija. Siis tiedättekö sellainen, että jos just nyt ei huvita käsitellä tai miettiä jotain asiaa, pystyn aivan hyvin poimimaan sen yksittäisen ajatuksen tai tunteen ja siirtämään sen johonkin aivojen takaosaan odottelemaan omaan pikku lokeroonsa. Ja sitten kun jaksan ja asia on mietittävä, otan sen käsittelyyn. Mies ei ole. Hän mielellään käsittelee asian heti ja tässä ollaan joskus törmäyskursseilla. Suurimpia erojamme on myös se, että itse tulistun nanosekunnissa. Kun hermo menee, sen kyllä huomaa. Mieheltä taas vastaavasti ei mene hermo juuri koskaan. Toisaalta naapurisopu(kaan) ei taitaisi kestää toista räjähdysherkkää persoonaa heh. Siinä missä minä olen hyvin impulsiivinen ja pikkutarkan järjestelmällinen, on mies harkitseva ja suurpiirteisempi. Minä haluan asiat tehtävän heti, mies ei tee tänään sitä minkä voi huomennakin jättää tekemättä. No, ei tuo jälkimmäinen ihan onneksi noin mene, mutta kuvaa parhaiten ehkä tempomme eroa.

Suurin meitä yhdistävä asia on ehdottomasti se, että haluamme molemmat yhtä paljon rakentaa asioita elämässämme yhteisen hyvän ja hyvinvoinnin eteen. Haluamme molemmat samoja asioita:

Asumiselta – oli se sitten koti tai mökki, sitä laitetaan ja kunnostetaan ja pidetään huolta

Vapaa-ajaltamme – arvostamme hyvää terveyttä ja liikunnallisia harrastuksia, rakastamme matkustamista ja nautimme aidosti aivojen narikkaan heittämisestä mies urheilun ja minä laatusarjojen parissa sekä nautimme ystävien kanssa vietetystä ajasta

Työltämme – annamme molemmat paljon aikaamme ja energiaamme työllemme, sillä olemme molemmat melko työorientoituneita ja onnistumisen perään olevia persoonia

Tulevaisuudeltamme – haluamme molemmat pitää nykyisen elämäntyylimme ja sen tasapainon (työ ei vie liikaa aikaa vapaalla ja se vapaa käytetään molempien haluamalla tavalla), kehittyä ammatillisesti, mutta myös suunnata katseen jo kauemmas ja tehdä ratkaisuja sen suhteen miten taloudellisesti turvaamme tulevaisuutemme, jotta voimme nauttia tasapainoisesta elämästä ja tietystä tasosta myös vanhempana.

Rahankäyttö onkin yksi asia, joka voi hiertää monia parisuhteita. Meillä sitä ongelmaa ei ole ollut. Olemme miehen kanssa molemmat melko höveleitä rahankäyttäjiä, mutta osaamme kyllä säästääkin. Minä saatan nipottaa enemmän jonkun ostoksen loppusummasta kuin mies ja teen ehkä enemmän ajatustyötä säästämisen ja sijoittamisen suhteen kuin hän. Toisaalta se taitaa olla työperäistä, sillä työskentelenhän rahoitusalalla. Toisaalta mies ei koskaan tuhlaisi itseensä sellaisia summia kuin minä – voin aivan helposti ostaa useamman sadan euron laukun tai mekon kertaakaan nielaisematta.

Vailla perusluonteiltamme olemme aika erilaisia, meitä yhdistää samojen mielenkiintojen kohteiden lisäksi yksi mielestäni tärkeimmistä asioista – huumorintaju. Meillä on oikeasti hauskaa yhdessä ja nauramme samoille asioille. Huumorimme on itse asiassa aika huonoa läppää 🙂 Itse en tarvitse kummoistakaan huulenheittoa, kun jo nauran. Pidämme molemmat sosiaalisista tilanteista ja olemme kotonamme isoissakin porukoissa tai jos pitäisi vaikka ventovieraalle höpötellä. On helppo mennä yhdessä uusiin tilanteisiin, kun tietää ettei tarvitse kannatella toista.

Onneksi sitä kannattelua on kuitenkin toisenlaisissa tilanteissa puolin sun toisin. Ehkä enimmäkseen se on mennyt niin, että tasaisempana persoonana mies on toiminut ankkurina tuuliviiri-minälle. Omalle luonteelleni kun on aika ominaista olla jatkuvassa etsikkotilassa; elämässä pitää olla jotain uutta koko ajan ja itsestä pitää löytää uutta koko ajan, muuten käy tylsäksi. Heikkopäisempi mies olisi heittänyt jo aikoja sitten hyvästit, eikä olisi antanut tilaa, tukea ja ymmärrystä tarpeelleni kehittyä ja kasvaa. Eteenpäin ajava draivini toimii hyvänä väkipyöränä myös miehelle ja koko tälle meidän perheyksiköllemme kannustaen tavoittelemaan unelmiaan. Jarrua kuitenkin joskus tarvitaan ja siinä käytännönläheisempi ja realistisempi mies tulee tarpeen. Avainsana lienee jälleen tasapaino.

Tämän hienon 15-vuotisen virstanpylvään kunniaksi me lähdemme tänään romanttisesti tekniikkaostoksille. Mies toivoo viimein saavansa sen uuden television yläkerran lattiarempan palkintona ja yhteisenä hääpäivälahjana menemme ostamaan viinikaapin. Ehkä jokin sapuskakin jossain lähikuppilassa tulee kyseeseen, mutta melko arkisesti kristallihääpäivää tässä vietellään. Onneksi elämä on kuitenkin yhtä juhlaa…!