Luonnostelin eilen tarinaa kamalasta jeg lagistäni, joka on jyllännyt elimistössä maanantaista saakka ja joka edelleen sotkee arjen kuvioita. Se postaus ei ikinä nähnyt päivänvaloa, sillä eilen elämä näytti jälleen nurjemman puolensa ja yhtäkkiä marina aikaerorasituksesta tuntui aika tyhjänpäiväiseltä.

Maanantaina tuli vuosi isän kuolemasta. Sitä päivää suri silloin lukuisat sukulaiset, ystävät ja tuttavat. Hyvä, jos siitä vieläkään ollaan selvitty, kun uusi suru-uutinen lähipiiristä kantautui. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Vaikea uskoa, että olemme jälleen tämän asian edessä - sama porukka, vuoden ja kolmen päivän jälkeen. Tästäkään kesästä ei tullut sellaista, kun raskaan vuoden jälkeen toivottiin. Tiedän tarkkaan mitä siinä perheessä nyt läpikäydään. Kaikki sympatiat sinne. <3

IMG_9366.jpg

Niin. Elämä ottaa. Aika paljon viime vuosina. Mutta kyllä se antaakin. Sitäkin on ollut paljon. Laittoi taas miettimään, että osaako niitä annettuja - niitä kaikki hetkiä, lähellä olevia ihmisiä, kokemuksia ja pieniä asioita, joista onnellisuus koostuu - sittenkään arvostaa tarpeeksi? Elämä kun on niin kovin arvaamatonta. Miksi ihmeessä se vaatii aina jonkun ikävän tapahtuman, että sitä havahtuu taas miettimään?

Elämä on tässä ja nyt. Ei sitku.