On ihan pakko jakaa kanssanne tämä älytön tarina matkamme alusta. Eihän sitä meinannut nimittäin uskoa itsekään...

Nyt kommelluksille pystyy jo hieman naureskelemaan, mutta voin kertoa, että tapahtumahetkellä ei ollut itku kaukana. Lontooseen saavuttuamme homma alkoi mennä niin sanotusti reisille. Transfer-tiskille mentyämme virkailija käytti epäilyttävän paljon aikaa passiemme tutkiskeluun ja kun hän esitti kysymyksen hieman outoon sävyyn, että matkustammeko Jenkkeihin viisumilla, alkoi tuskanhiki nousta jo otsalle. ESTA-luvillahan me sinne olimme menossa. Kävi ilmi, että lupiemme kanssa oli jotain ongelmia hyväksytystä statuksesta huolimatta liittyen ääkkösiin - ihan niin kuin olisimme ensimmäiset erikoismerkkejä nimissämme kantavia...! Asian piti selvitä virkailijoiden soittamalla puhelulla suurlähetystöön ja siirryimme toiveikkaina "I'm sure there's nothing to worry about" -lauseen saattelemina lähtöportillemme kohti JFK:n kenttää.

1.jpg

Portilla kohtasimme karun totuuden tuntia ennen koneen lähtöä - mitään puhelua suurlähestyöön ei tehtäisi ja sitten alkoi järjetön soutaminen ja huopaaminen pitäisikö meidän hakea äkisti uudet ESTA-luvat. Passimme siirtyivät virkailijoiden käsistä toisiin, kuulimme nimiämme tavattavan puhelimiin ja virkailijoiden näpyttelevän passinumeroitamme erilaisiin ohjelmiin. Keneltäkään ei tuntunut saavan mitään vastausta ja kovin suureen ääneen niitä ei uskaltanut alkaa vaatimaankaan - ties vaikka heittäisivät hankalana asiakkaana ulos koko lennolta! Tähän kaikkeen tuhrautui puoli tuntia aikaa. Aloimme tosiaan hermostumaan ja kyllä siinä päästi muutama voimasana silmissä kirveltävien kyyneleiden lisäksi. Siis mekö ei päästäisi nousemaan koneeseen?!

Puoli tuntia ennen koneen lähtöä meitä käskettiin hakemaan ESTA-luvat uudelleen. Pieni pakokauhu nousi kurkkuun. Hakemus oli 4 sivua pitkä ja se pitäisi keretä täyttämään kolme kertaa ja vielä suorittaa maksukin. Pyysin läppäriä, jotta kirjoittaminen sujuisi nopeammin kuin kännykällä, mutta sitä tai edes verkkoyhteyttä ei ollut tarjolla. Aloin raivokkaasti naputtelemaan kännykällä hakemuksia yksi kerrallaan samalla toivoen, että 60 euron kohtaan asetettu raja ulkomaan tiedonsiirtoon ei tulisi kesken kaiken vastaan. Mitä sitten tehtäisiin?! Olin ihan varma, etten kerkeisi ajoissa ja silmät sumenivat turhautumisen kyyneleistä.

2.jpg

Yksi hakemus vei 10 minuuttia. Yritin lyhennellä tekstejä ja vastauksia niin paljon kuin mahdollista! Viimeistä hakemusta tehdessäni kuulin virkailijoiden ja kenttätyöntekijöiden radiopuhelimen välityksellä käytyjä keskusteluja sivukorvalla. Virkailijat käskivät nostaa laukkumme ruumasta, sillä emme tulisi kerkeämään koneeseen. Hirveä paniikki nousi entisestään ja käteni tärisivät. Tuskin edes pystyin osumaan oikeisiin kirjaimiin yrittäessäni epätoivon vimmalla täyttää viimeisiä sanoja hakemukseen ja rastittamalla niitä typeriä kysymyksiä, joihin tuskin kukaan vastaisi "kyllä" ja toivoisi vielä pääsevänsä maahan. Jokainen ESTA-lupaa tehnyt tietää kyllä mitä hakemuksessa kysytään...

Kun olin kirjautumassa mobiilipankkiin maksua varten, virkailija sanoi, että aikaa on minuutti. Kone ei odota. Samaan hengenvetoon virkailija, joka kannusti meitä koko sen piinaavan tunnin aikana tuoden vettä, silittäen minua käsivarresta käskien rauhoittumaan ja vain keskittyä täyttämään hakemuksia, jotta lomamme voisi alkaa, mainitsi, että yksi hakemus näkyy jo koneella hyväksytysti. Sain maksut tehtyä ja virkailija päivitti raivokkaasti konetta nähdäkseen toisen ja viimein myös kolmannen hakemuksen hyväksyttynä ja huusi radioipuhelimeen, että "Put the luggage back, they made it!" Sitten alkoi jumalaton juoksu! Syöksyimme ränniin virkailijan perässä yrittäen varmistaa, että sekunnin murto-osassa nappasimme kaikki odotushallissa levällään olleet tavaramme puhelimista, passeista ja kasseista lähtien mukaan. Tärisin niin, että tuskin pysyin pystyssä - en voinut uskoa, että teimme sen! Pääsimme koneeseen sittenkin!

Meidän paikkamme olivat rivillä 53. Siis koneen perällä. Meidät käskettiin kuitenkin lähimmille paikoille heti koneen etuosaan, jossa oli 3 tyhjää vierekkäistä paikkaa. Pääsimme Premium-luokan paikoille ja edessämme ei ollut kukaan. Vain metrin päässä seinä. Luksusta! Heitimme käsimatkatavarat ylälokeroihin ja kiinnitimme vyöt. Tärisin niin, ettei jalat pysyneet paikallaan ja yritin asettaa puhelinta lentotilaan edelleen holtittomasti tärisevin sormin. Olin ollut viimeisen tunnin niin hirveän paniikin vallassa, etten voinut vieläkään uskoa, että tilanne oli nyt ohi ja olimme päässeet koneeseen. Meille tarjoiltiin juotavaa skumppalaseista ja pientä makeaa. Vasta hetken hengähdettyäni tajusin miettiä, että hetkinen...! Jos juoksimme koneeseen viime minuutilla, miksi kone ei ollut edelleenkään liikkunut? Menettikö lento slottinsa meidän takia ja nyt odotamme uutta lähtölupaa? Sitten tulikin kapteenin kuulutus, että emme ole vielä päässeet liikenteeseen insinöörien tutkiessa jotain pientä probleemaa. Meille avattiin leffa- ja telkkaritarjonta käyttöön ja niinpä yritin vain rentoutua ja alkaa katsomaan elokuvaa, olimmehan vihdoin koneessa kohti Nykiä!

3.jpg

Uusia kuulutuksia tuli vartin ja puolen tunnin välein, vikaa korjattiin edelleen. Joimme teetä posliinimukeista ja söimme hedelmäsalaatitia varsin tyytyväisinä. Katsoin Deadpoolia aina puoleen väliin saakka, kunnes karu totuus lennon tilanteesta viimein kuulutettiin - lento ei tulisi lähtemään minnekään kolmen tunnin koneessa istumisen jälkeen. Moottorissa oli havaittu joku vuoto, jota ei saataisi varaosan puutteesta johtuen korjattua. Kaikkia matkustajia käskettiin lähtemään koneesta ja kerääntymään lähtöaulaan kuulemaan uutisia seuraavan päivän lentoaikataulusta. Emme oikein voineet uskoa tilannetta. Hirveän paniikin ja uusien ESTA-hakemuksien jälkeen emme sittenkään tulisi lähtemään saman illan aikana. Pettymys oli valtava, joskin samalla helpotti tieto, ettei tarvinnut lähteä samalla koneella ylittämään rapakkoa, jota juuri oli moottorivian takia korjattu useampi tunti.

Loppuviimein pääsimme lentokenttähotelliin bussikuljetuksen jälkeen puoli kahdelta yöllä. Heräsimme neljän tunnin yöunien jälkeen suihkuun ja aamupalalle ja uudelleen kohti lentokenttää aamukahdeksalta. Tällä kertaa pääsimme viimein koneella ilmaan saakka ja turvallisesti perille New Yorkiin. Meille varmaankin säälistä ekalle lentoyritykselle annetut Premium-paikat olivat muisto vain, mutta saimme omasta luokastamme ihan kivat paikat tyhjästä kohtaa niin, että kun mies hyppäsi riviä taaemmas, saimme jokainen kaksi penkkiä käyttöömme. Oli mukavaa saada lähes makuuasento ja pystyimme jokainen jopa nukkumaan lennolla vähän.

4.jpg

Alunperin meidän piti laskeutua JFK:lle puolen yön aikaan maanantaina. Emme halunneet lähteä tuohon aikaan sompailemaan metroilla ja junalla, emme nimittäin edes olleet varmoja niiden aikataluista, joten katsoimme, että oli viisainta ja turvallisinta tilata valmis shuttle-kyyti kentältä hotellille. Se olisi nopeakin, sillä yöllä ei sentään Manhattanilla ole ruuhkaa. No, kun lentoaikataulut muuttuivatkin, olimme puolen yön sijasta perillä kello neljän aikaan iltapäivällä tiistaina. Voitte uskoa, että sama ajatus siirtyä autolla ei ruuhka-aikaan toiminut. Istuimme loppuviimein kaksi ja puoli tuntia autossa keskellä Manhattanin ruuhkaa päästäksemme hotelille. Ai että mikä itkupotkuraivari oli kuulkaa lähellä! Siinä oli huumori koetuksella ja tuntui, että joka ikinen asia oli meitä vastaan, että pääsisimme perille.

Ihan hirveä matkakoettelemus, väsymys, kiukku ja pettymys kuitenkin laantui välittömästi päästyämme vihdoin ja viimein hotellille ja lähdettyämme heti kaupungin iltavalaistukseen syömään. Olimmehan vihdoin maailman mahtavimmassa kaupungissa - New Yorkissa. <3

5_.jpg