Paska päivä.

Tämä päivä painoi mieltä jo kauan ennen sen tuloa.

Päivää hehkutettiin runsain mitoin, niin kuin kaupalliseen tyyliin kuuluu ja se kaikki on tuntunut pahalta - kotiin tulleet mainokset huusivat isäinpäivälahjoja, kauppakeskukset kuuluttivat tarjouksia ja lahjaideoita kovaan ääneen kauittimista ja telineet kaupoissa pursusivat kortteja. Seisoin yhden sellaisen telineen edessä aiemmin tällä viikolla. Mietin minkälaisen kortin olisin valinnut isälleni tänä vuonna. Paha mielihän siitä ajatuksesta tietysti tuli. Yritin valita korttia miehelleni, hän on ainoa, jota pystyn enää isänpäivänä muistamaan, kun vaaria tai ukkiakaan minulla ei enää ole. Vieressäni seisoi nainen tekemässä samaa ja huomasin miettiväni valitsiko hän isälleen korttia. Oliko hänellä vielä isä kenelle antaa se kortti? Minä poistuin paikalta ilman korttia. Se teline tuntui ihan liian vaikealta.

IMG_3436_2.jpg

Mietin pitkään etukäteen miltä tuntuisi isäinpäivä ilman isää. Ensimmäistä kertaa elämässäni ei ole isää ketä halata, kelle ojentaa kortti ja pieni paketti. Sen sijaan on hauta, jolle sytyttää kynttilä. Ja niin me teimme. Lähetin samalla hiljaiset terveiset sinne ylös. Tuntui kovin epäreilulta juuri sillä hetkellä.

Koko päivä on mennyt päänsäryssä. Itkin aamulla, eikä siitä ei meinannut tulla loppua. Pidätin itkua loppupäivän ja se purkautui lopulta ulos ärtymyksenä, suuttumuksena. Ei vaan jaksanut enää mitään ja sitten räjähti. Ei mikään kruunu tälle pävälle, enkä varmasti ollut tänään kivaa seuraa. Huono, haikea päivä on onneksi vaihtumassa uuteen. Parempaan. On uskottava niin.

Ehkä ensi vuonna tämä päivä ei kurista kurkkua enää yhtä paljon.