En usko, että meistä kukaan on tullut tänne sattumalta. Meillä jokaisella on oma tarina, oma tehtävä, oma jälki, jonka jätämme jälkeemme. Sellainen, josta meidät muistetaan ja joka jää elämään muiden sydämiin ja ajatuksiin. Yksityiskohtia, jotka jäävät mieleen lopun ikää. Nauru. Kasvojen ilmeet. Eleet. Sanonnat. Tapa liikkua. Äänenpaino. Tuoksu.

Elämässä tulee hetkiä, kun meille tärkeät ihmiset siirtyvät ajasta ikuisuuteen. Vaikka jokainen sen joutuu kohtaamaan joku päivä, ehkä useamman kerran elämässä, ei siihen osaa mitenkään valmistautua. Joka kerta se tuntuu yhtä loputtomalta, yhtä vaikealta ja yhtä mahdottomalta nähdä keinoa selvitä siitä.

IMG_1886.jpg

Me kävimme armotonta taistelua jotain tuntematonta, arvaamatonta, kasvotonta ja katalaa vastustajaa vastaan. Sillä on tapana hiipiä lähellesi, asettua salakavalasti luoksesi ilman, että sen läsnäoloa edes tiedostaa. Se heikentää sisältäpäin ja useimmiten sen huomaa liian myöhään. Vaikka se ottaa otteeseensa vain yhden, se ulottuu niin paljon pidemmälle. Se koskettaa lähipiiriä, ystäviä, tuttavia. Siitä tulee jokaisen taistelu.

Me hävisimme sen taistelun. Menetimme sille yhden omistamme. Minä menetin sille isäni.

IMG_1887.jpg

Me jäljelle jääneet jatkamme matkaamme täällä. Maailmassa, jonka me tunnemme meidän jokapäiväisenä paikkana. Arkena. Se paikka, jonne me jäämme ensin tuntemaan loputonta surua, viiltävää ikävää ja pelkoa tulevista päivistä. Se paikka, jonka ainoa parantava voima ei odota ketään, eikä anna itseään kenellekään yhtään sen enempää. Se, jota vastaan usein taistellaan ja joka viimein kääntyy kaveriksi vierellesi. Aika.

Se vielä muuttaa haavat, kipeät muistot ja kirveltävät kyyneleet kullaksi. Arviksi, joista muistamme tärkeät ihmiset ja hymyiksi, jotka heräävät kasvoille uudelleen, kun olemme valmiita taas siihen.

Elämäni muuttui tämän menetyksen myötä. Se ei koskaan palaa enää entiselleen. Elämässäni tulee aina olemaan jako - ennen ja jälkeen. Se koskettaa minua lopun ikääni.

Ikävöin sinua, isä.