Antaa kattopeltien paukkua!

Näin eräänä päivänä auton ratin takaa sellaisen näkymän, joka tuntui minusta jotenkin ihan erityiseltä. Tilanne oli tuiki tavallinen, eikä kestänyt kauaa, vain suojatien eteen pysähtymisen verran, mutta nostatti pintaan tuhat ja yksi lapsuudenmuistoa, välähdyksiä luetuista kirjoista ja lapsena tehdyistä asioista. Kaikki tulvahti mieleeni ihan oudolla tavalla ja olen miettinyt tuota hetkeä monesti näin jälkikäteen.

Sade ropisi tuulilasiin niin, ettei pyyhkijät meinanneet riittää. Tuuli puski pisarat vaakatasossa ihmisten syliin, jotka yrittivät ilman sateenvarjoa kiirehtiä kuka mihinkin. Pysähdyin suojatien eteen ja katsoin kuinka oranssinkirjavat, suuret vaahteranlehdet lehdet liitivät ilmavirrassa keikkuen, syöksyen kohti katua ja ohikulkevan bussin ikkunoita niihin liiskautuen. Kuin ilakoivat lapset, ne tanssivat tuulen pyörteissä, rapisivat kantapäillä erilaisten kenkien. Tuo hetki oli niin täydellisesti syksy vihmovine tuulineen ja minä tunsin oloni jotenkin niin onnelliseksi nähdessäni sen. Se tapahtui kuin elokuvissa. Kuin hidastetussa elokuvassa.

_MG_9404.jpg

Nopeasti mieleeni välähti lapsuuden syksyt – kumpparit, joilla hyppelin lätäköihin loiskuttaen. Se pieni sateenvarjo rimpsureunoilla, jolla joskus kauhottiin sitä samaista lätäkköä, tehtiin patoja kaduille kumppareilla asfalttia raapien. Se ääni mikä siitä lähti, muistatteko sen? Tai ne vaahteranlehdistä kasatut keot, joihin pihan lasten kanssa hypittiin ja piilouduttiin. Tai kun heitettiin kasa lehtiä ilmaan ja sukellettiin niiden alle lehtisateeseen. Se tuoksu. Saan sen nenääni tuoksumaan vieläkin. Märkä maa, multa, reunoistaan jo ruskistuneet kirjavat lehdet. Ja kun niitä löytyi hiuksista vielä illallakin niskassa rapisemassa nukkumaan mennessä.

_MG_9393.jpg

Vaikka nyt onkin ollut kauniita päiviä, minua ei haittaa syksyn tuulet tai sateet. Antaa myrskyn pauhaa ja kattopeltien paukkua! Vedän takkia tiukemmalle ja keuhkot täyteen raikasta ilmaa. Vedän sormikkaat käteen, laitan juoksuksi, jos sateenvarjo unohtui. Lapsena ei kastuminen haitannut. Silloin oli kaikki muukin vain yksinkertaisen kivaa. Milloin lakkasimme nauramasta lätäköille tai tukan kastelleelle sateelle?

Kotiin päästyäni sytytin kynttilät, napsautin sisustustakan päälle ja kuuntelin ropinaa ikkunalla. Katsoin tuulessa tempovia puita sateen piiskaamina. Ajatus päässäni oli, olen turvassa. Olen kotona. Olen lämpimässä. Se vasta on hyvä tunne.

_MG_9411.jpg

Minusta syksy on kivaa aikaa. Tunnelmallista aikaa. Mukavaa valmistautumista talveen ja niihin oikeasti vielä pimeneviin päiviin. Harmauteen ja kaduilla kiilteleviin lätäköihin, kun suurin hohto syksyn kauneudesta on jo haravoitu kompostiin. Silloin puutkin näyttävät ankeilta ja paljailta risuilta odottaen oksilleen kuuraa. Valkeaa lunta. Sillä se tulee vielä. Ja sitten nautitaankin jo ihan toisenlaisista tunnelmista ja maisemista…

Eletään hetki vielä tässä. Lehtensä luovuttavasta luonnosta voimaa saaden.

2 kommenttia “Antaa kattopeltien paukkua!

  1. Ihan mielettömän kaunis teksti ja kuvat! Kiitos tästä ♥

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *