Onpahan ollut aikamoinen reissu tällä kertaa! Alku ei tosiaan lähtenyt ihan kunnolla käyntiin äkillisesti Lontoossa vietetyn yön jälkeen ja sotkihan tuo muutenkin vähän suunnitelmia. Tästä reissusta riittää kerrottavaa jonkun verran, mutta aloitetaan ihan tällä kotiinpaluulla.
Lähdimme paluumatkalle eilen illalla ja saavuimme äsken kotiin pienen mutkan kautta. Kotona palaa kynttilä samalla, kun tässä näitä matkalaukkuja puretaan. Se sytytettiin isäni muistolle. Tänään on kulunut vuosi elämäni surullisimmasta päivästä. Vaikka kotiin on aina ihana palata reissun jälkeen, varsinkin kun ovella odottaa suloinen koirakaveri, joka pesee matkapölyt pois kasvoilta märillä suukoilla, on olo kuitenkin haikea. Sekava. Vaikea uskoa, että siitä kaikesta on jo kokonainen vuosi aikaa.
Silmiä painaa väsymys, koneessa on jotenkin ihan mahdoton nukkua hyvää unta. Huimaa ja on paha olo, tuntuu kuin olisi keinuvassa laivassa. Koira makoilee jaloissa. Se nostaa katseensa aina välillä ihan vain tarkistaakseen, että olenhan varmasti vieressä. Katson kynttilän lepattavaa liekkiä ja mietin mikä yhteensattuma oli viedessämme kentältä tullessamme kukkia isäni haudalle, että kiven päälle lennähti pieni lintu. Ihan yhtäkkiä sateessa. Siinä se käänteli päätään, katseli meitä metrin päästä hetken verran, kuin tervehtiäkseen, ennen kuin se nousi taas siivilleen.
Olo on kuin sumussa. Matkustaminen on parhainta maailmassa, silti kotiin on ihana palata. Vaikka näihin säähänkin sopiviin harmaisiin fiiliksiin. Ihana käydä sänkyyn omiin lakanoihin, juoda vettä kraanasta, rapsuttaa koiraa korvan takaa. Ehkä huomenna kulkee ajatus paremmin…