Viimeinen viikko on sujahtanut vauhdilla ohitse. Ihan kuin en olisi elänytkään niitä päiviä ja silti ne ovat olleet täynnä niin isoja asioita.
Tiistai oli elämäni rankin päivä. Tuntuu jotenkin helpottavalta, että nyt se on takana. Miten sattuikaan, että se päivä oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin! Jotenkin kova rankkasade olisi tehnyt päivästä vieläkin synkemmän, nyt sentään auringon kultaiset säteet toivat pientä lohtua. Olen mennyt viimeiset kolme päivää viiden tunnin yöunilla. Uni ei vain tule ja jos tulee, ei pysy. Alkaa olemaan akut vähän finaalissa ja kroppa on reagoinut kovaan stressimäärään korkealla kuumeella, joka nousi ekaa kertaa hautajaisia edeltävänä iltana. Lopetin mittaamisen 38 asteen kohdalla, en halunnut nähdä mihin asti se nousisi. Itse hautajaispäivä meni buranan voimalla. Ja kaikkien ihanien läheisten ja ystävien tuella. En tiedä miten olisimme perheen kanssa selvinneet päivästä ilman heitä. Olemme onnekkaita, että meillä on noin ihania ja hienoja ihmisiä ympärillämme ja tukiverkko on valtava! Muistelen lämmöllä ihmisten eleitä, sanoja, katseita ja halirutistuksia. Jo niistä sai valtavasti lohtua ja voimaa.
Näinä päivinä on pakko yrittää ammentaa ilon aiheita pienistä. Ja kyllä tässä on pystytty tekemään ihan arkisiakin asioita; kiroamaan kesäkeittiön asennushommia, naureskelemaan kavereiden jutuille, pesemään pyykkiä ja valokuvaamaan blogijuttuja. Silti illat on jotenkin niitä vaikeimpia. Tai oikeastaan se nukkumaanmeno. Iltaisin alkaa väsyttää, mutta kun painan pään tyynyyn, alkaa mieleen tulvia muistoja lapsuudesta. Sellaisia, joita olin jo luullut unohtaneeni. Jotkut tietyt laulunsanat pyörii päässä repeatilla, välillä naurattaa, kun mieleen tupsahtaa jokin hassu juttu, välillä kuivaan kyyneliä tyynyliinaan. Muistan syntymäkotini lastenhuoneen ja sen rullaverhon. Kuinka liimasin tarroja kerrossängyn kattoon nukkuessani alapunkassa tai kuinka keikuin keittiönpöydän äärellä tuolissa lukuisista kielloista huolimatta. No, senhän arvaa miten siinä kävi…
Hautajaisten jälkeen se konkretisoitui. Että en koskaan enää näe isää. En kuule hänen ääntään, näe hänen ilmeitään. Muistan elävästi miten hän vastasi aina puhelimeen kun soitin. Mietin, kuinka pitkään saan äänen vielä soimaan korvissani, vai unohtuuko se ajan myötä? Mietin, miten kauan kestää, että kyyneleet tyrehtyvät ja suru muuttaa muotoaan niin, että se ei tunnu enää niin raastavalta? Kyllä edessä on vielä niin pitkä tie… Se tuntuu ajatuksen tasolla tosi raskaalta, mutta aion elää ohjenuorani mukaan – tänään ei murehdita huomista. Otetaan jokainen päivä vastaan sitten kun se tulee, sellaisena kuin se tulee. Pienin askelin eteenpäin.
Kesälomaa on jäljellä vielä ensi viikko. Huomenna lähdemme mökille rentoutumaan. Palaamme kuitenkin jo lauantai-iltapäiväksi kotiin, sillä läjä ystäviä kokoontuu kotiimme. Ihana ajatus istua iltaa ystävien kanssa pitkästä aikaa ja jutella jostain aivan muusta! Vaikka kesäkeittiö on jo korkattu, nyt se joutuu tulikokeeseen isomman pihviläjän edessä! Taidanpa ripustaa ulkovalot terassille ja laittaa kuohuvaa kylmään jo valmiiksi. Enää toivotaan aurinkoista säätä ilman vesisateita. On tämä kesä ollut kyllä yksi iso vitsi! Turkin rusketuksesta ei ole enää tietoakaan, pöh. En yleensä jaksa marista säistä, ne on mitä on, mutta nyt kun kesä on muutenkin ollut super rankka, aurinkoiset säät olisivat tuntuneet vähän enemmän mieltä ylentävämmältä kuin jatkuvat vesisateet.
Aurinkoa tai ei, mukavaa viikonjatkoa teille kaikille.