Joskus on niin vaikea ymmärtää, että miten viisaaksi nuo karvaiset ystävämme vuosien myötä tulee. Ihan niin kuin ihmiset, ne kokemusten myötä kasvaa, oppii ja kehittyy. Koirat ovat aina merkinneet minulle tosi paljon. Me emme kohtele niitä vain eläiminä, vaan heitä rakastetaan ja heistä pidetään huolta niin kuin kaikista muistakin meille tärkeistä perheenjäsenistä.
Viime syksynä jouduimme hyvästelemään toisen rakkaista karvaisista ystävistämme. Vaikea uskoa, että siitä on jo puoli vuotta. Ihan pari päivää sitten viimeksi muistelin sitä moni-ilmeistä vekkulia tyttöä, joka tykkäsi keimailla kameralle ja joka loihti kasvoilleen niin uskomattoman monia ilmeitä, jotka kuvastivat hänen sen hetkisiä tunteitaan. Itkuhan siinä taas pääsi. Vaikka suru on jo päästänyt kouriintuntuvan otteensa irti ja kaipaus on muuttunut pehmeämmäksi, en ikinä tule unohtamaan tyttökoiraamme, sen lempeyttä tai niitä alati naurattaneita signature temppujaan. <3 Häntä tulee ajateltua harva se päivä…
Meidän papparainen, herra-hauvamme, joka toisin kuin menettämämme tyttöhauva, on asunut luonamme luovutushetkestä lähtien, eli 12-viikkoisesta. Herra täyttää ensi kuussa 13 vuotta. Alkaa olemaan jo melko kunnioitettava ikä siis. Harmaita hapsia on ilmestynyt, tassussa on nivelrikkoa ja usein väsyttää aika paljon, mutta mieleltään herra on virkeä ja joka ilta pitää leikkiä leluilla. Nivelrikko saatiin lääkepistoksilla kuntoon ja on tällä hetkellä oireeton. En kestäisi ajatusta, että koiralla olisi kipuja. Siinä onkin ihmisen ja koiran suhde koetuksella, kun pitää tietää milloin ystävä tarvitsee apua ja lääkäriä. Koirat kun mieluusti peittelee kipujaan viimeiseen asti.
Kuvailin yksi päivä uutta mattoamme kotona ja eikös herra siihen sitten tassutellut poseeraamaan. Hän periaatteessa vihaa kameraa, kääntää aina karvaisen naamansa pois juuri h-hetkellä. Nytkin sain vain vauhtikuvia, mutta niistä tuli aika kivoja, vai mitä? 🙂 Onneksi tarkennuspiste osui kasvoihin, niin ne pysyi terävimpinä osina.
Pitäkää tekin kaikki huolta karvaisista ystävistänne. <3