Pieni tunnustus näin Loppiaisen kunniaksi.
Minulla on usein ollut uutta alkavaa vuotta kohtaan läjä odotuksia. Syy siihen on ollut tunne, että on aina pakko olla jotain mitä tavoitella ja suorittaa tai muuten tuntuu tyhjältä. En halunnut tehdä tälle vuodelle mitään lupauksia. Ne tulee aina rikottua. Sen sijaan olen miettinyt miten voisin itse muuttua tehdäkseni omasta arjestani kaikin puolin mukavampaa. Olen aina ollut suorittaja, tuhat rautaa tulessa yhtä aikaa, ”Ei” on vaikea sana sanoa ääneen. Olen kova täydellisyyden tavoittelija ja joka asia pitää olla just, eikä melkein, mitään puolivillaisesti vasurilla hutaistua en kelpuuta – itseltäni, enkä muilta. Olen vasta viime aikoina huomannut, että on ihan ok, jos löysään nutturaa välillä. Oppia ikä kaikki.
Tätä tekemääni oivallusta on kaivannut varmasti myös perheeni. Perfektionistin kanssa eläminen on ilmeisesti joskus kuluttavaa ja siinä yksi erittäin hyvä syy pysähtyä miettimään omaa käytöstä, omia tapoja ja miten ne vaikuttavat muihin. En ollut aiemmin tajunnut, että saatan omalla käytökselläni ja omilla tavoillani tukahduttaa jonkun toisen luovuutta tai näkemystä ja siitä vasta kurja olo tulikin.
Syksy oli uuvuttava ja voimat vähän ehtyivät. Annoin periksi itselleni asioissa, joita normaalisti en olisi jättänyt sikseen. Huomasin mm. joulun tullen monia pieniä asioita, jotka tein oman standardini mukaisesti vasurilla ja kuinka siitä ei aiheutunut mitään muuta, kuin helpotusta ja huojennusta itselleni. Kyse oli tavattoman pienistä asioista ja osa niistä kuulostaisi varmaan ihan totaalisen typeriltä ja mitättömiltä jonkun korvaan, mutta minulle ne olivat melko oivaltavia hetkiä. Pystyin kohauttamaan olkia ja todeta Oh, well…
Lukuisten odotusten sijaan aion tänä vuonna olla odottamatta tältä vuodelta yhtään mitään. En tee yhden yhtää lupausta, en suunnittele etukäteen enää kuukausitolkulla elämää, enkä aio haluta olla enää niin sen täydellisyyden perään. En ole aiemmin huomannut, kuinka väsyttävää on elää erilaisten to do -listojen kanssa, keretä tekemään jokaista suunniteltua asiaa viikonlopun tai juhlapyhän aikana tai tehdä jotain asioita ylipäätään siksi, että olen suunnitellut tekeväni ne, koska niin kuuluu, eikä siksi, että minua välttämättä huvittaisi se asia.
Tai no, nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin odotanhan tältä vuodelta sittenkin jotain; sitä, että osaan olla rennompi. Että lakkaan pingottamasta asioista, joiden epäonnistumisella tai onnistumisella ei ole oikeastaan mitään väliä. Sitä, että osaisin paremmin tarttua käsillä oleviin hetkiin, enkä kuluttaa sitä aikaa tulevaa suunnitellen. Jos jotain opin viime syksystä, niin elämä ei tosiaankaan aina mene niin kuin on suunnitellut…
Niinpä olen startannut tähän uuteen vuoteen ihan uudella tavalla ja tuloksena on huojentuneempi ja vapautuneempi olo. Sellainen kivan kevyt, jonka saa, kun on juuri vapauttanut itsensä itseltänsä. Kuulostaa hullulta ja hyvältä yhtä aikaa! 🙂 Pöllin siekailematta Kaisan blogista upean hajatelman, jota aion pitää johtotähtenäni tämän vuoden:
Let go and let life happen.
Aion viljellä tuota joka paikkaan, että muistan myös toimia sen mukaan.