Haluaisin ajatella, että olen melko vahva ihminen. Sellainen, joka taipuu tuulessa, muttei katkea. Pidän itseäni sellaisena. Oikeastaan lähinnä sisuunnun epäonnistumisista ja vastoinkäymisistä.
Kuitenkin raja se tulee vahvallakin vastaan jossain kohtaa.
Paineiden kerääntyminen aiheuttaa itselläni lamaannuksen sijaan yltiöpäisen vimman alkaa järjestelemään asioita, haalimaan niitä jopa lisää, jottei vaan voisi pysähtyä ajattelemaan käsillä olevia asioita. Vaikeita asioita. Asioita, joista tulee todella paha mieli. Olen ollut lähiviikkoina melko lahjakas välttelemään sellaisten asioiden ajattelua. Ne kuitenkin ottaa kiinni jossain kohtaa, tarttuu kurkusta kiinni, puristaa. Istuu rintalastan päälle, saa pienen pakokauhun aikaan. On pakko komentaa itseään kääntämään ajatukset muualle. Huudattamaan auton radiota kovempaa, jotta siitä kantautuva musiikki tunkeutuu korviin, jyrää alleen jokaisen ikävän ajatuksen.
Sitten tulee se hetki, kun lusikka putoaa kädestä. Väsymys vie voiton, alakulo valtaa mielen. Tulee hetki, kun kyyneleiden tuloa ei voi estää, kun ne kirveltävät silmäkulmassa. Se voi tapahtua keskellä katua. Se voi tapahtua merkkilaukkuliikkeen ikkunan edessä keskellä Esplanadia. Onnea on peittävät aurinkolasit.
Itkussa tapahtuu jotain suurta. Saa konkreettisesti ulos tavaraa, jossa jokaisessa huulia kirveltävässä suolaisessa pisarassa on huolta, murhetta, epätoivoa ja pelkoa. Melko isoja asioita yhteen pisaraan. Samalla sydän kevenee hiukan, on hiukan parempi olo. Jotenkin kunnon itkun jälkeen näkee asiat vähän helpompina, vaikkei ne sitä todellisuudessa olisikaan. Pahimmat paineet on välillä purettava ulos. Itku on puhdistavaa ja vapauttavaa. Itku on terveellistä. Itku on jotain, joka kertoo, että olet, elät, tunnet.
Muistan vieläkin rippileiriajoiltani värssyn, jonka isoseni kirjoitti virsikirjaani.
Se on jäänyt mieleeni kaikkien näiden vuosien ajan.
”Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten”.
Niin ajattelin tehdä, kaikesta huolimatta.